Rautatiemuistoja Haapamäeltä

Aluksi

Isäni toimi Haapamäellä rautateillä n. vuodesta 1920 alkaen. Sitä ennen jonkin aikaa Siitamassa. Ensin vaihdemiehenä ja viimeiseksi asemamiesten esimiehenä.
Siihen aikaan Haapamäellä toimi yritys, joka myi makeisia ja jäätelöä junissa neljään suuntaan Haapamäeltä. Yritys kannatti todella hyvin ja äitini kuuli siitä Kokkolassa ollessaan ja tuli myyjäksi v. 1938 ja tapasi isäni. Myyjillä oli prosenttipalkka ja tulot olivat kohtalaiset. Junat olivat täynnä, kun teitä eikä kunnon autoja ollut. Kauppiaan kotona oli usein ” juhlat kapernaumissa” ja siellä pyörähteli myös runoilija ”Opu” Koskimaa. Meillä lapsilla oli juhlaa, jos jäätelöt pääsivät vähän sulamaan. Parhaana päivänä söin lähes 40 jäätelöpuikkoa. Kauppa kävi hyvin aina vuoteen 1953, jolloin omistaja kuoli. Vielä tämän jälkeen hänen miehensä toimi työväennäyttämöllä ohjaajana osaavalla ammattitaidolla.

Sota

Isäni toimi sodan aikana vaihdemiehenä. Kertomansa mukaan työ oli erittäin vaativaa ja stressaavaa. Junia tuli jatkuvasti neljästä suunnasta eikä minkäänlaisia valoja saanut näkyä pommikoneitten pelossa. Vain muutamalla pienellä rysäyksellä ja vatsahaavalla kuitenkin selvittiin.

Sisareni syntyi 12.11.1939 ja oli parin viikon vanha, kun ensimmäiset pommitukset Haapamäelle alkoivat. Neuvostoliiton tarkoitus oli estää junaliikenne tärkeän risteysaseman kautta. Pommituksia oli useita. Joitakin kertoja tuli ratapihalle osumia, mutta suurin tappio oli kai Asemaravintolan käymälän lentäminen taivaan tuuliin. Tilalle kyhättiin nopeasti iso riukula koska väkeä liikkui ja tarvetta oli.

Myös yksi rivitalo Asematieltä tuhoutui, mutta rakennettiin heti uudestaan. Lisäksi tuhoutui muutama omakotitalo.  

Koneet tulivat usein idästä Jyväskylän rataa seuraten ja kun rata tekee jyrkän mutkan juuri ennen asemaa, tuli kai kiire pudottaa pommit ja aika paljon niistä meni Kapakanvuoreen, missä vieläkin näkyy paljon pommikuoppia. Myös omaan syntymäkotiini tuli sirpaleita. Pönttömuurissa on tiilipaikka missä lukee 31.12.39. Kapakanvuori on saanut nimensä siellä pidetystä salakapakasta. Tarinan mukaan siellä olisi ollut aikoinaan radanrakentajillakin jonkinlainen tukikohta. Sota-aikana siellä pidettiin salatansseja.

Pommituksista hälytettiin erikoisella veturien vihellyskonsertilla ja valoja vilkuttamalla. Äitini joutui pakenemaan useita kertoja viikon vanhan lapsen kanssa pakkasessa kuusikkoon ja kuunteli kuinka konekiväärin luodit rapisivat puissa. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin kun paikallisen laitoksen sähkön laatu aiheutti vilkkumista, tuli hänelle ensimmäiseksi mieleen pommitus.

Sota-aikana asema oli jatkuvasti niin täynnä kuin mahtui. Oli rintamalle menijöitä, oli sairasjunia, oli venäläisiä sotavankeja, joskus hyvinkin kurjassa kunnossa, sekä kalustoa monen moista. Jatkosodan aikana tulivat suomalaisten lisäksi saksalaiset sotilasjunat. Siinäpä oli pikkupojille ihmettä monenlaisessa miehistössä ja kalustossa. 

1980-luvulla pihaani asteli vanha romanimies ja kysyi että vieläkö veljesi asuu tässä. Ilmoitin, että on jo kuollut ja tiedustelin, miksi kysyt. Kertoi tehneensä yhdessä kiljua ja myyneensä saksalaisille sotilaille asemalla oluena. Pojilla oli poikien bisnekset.

Rautateiden työvoimapula oli suuri, kun miehiä oli niin paljon sotimassa. Minunkin siskoni pääsi 17-vuotiaana töihin vaikka ikäraja oli 21. Hän kertoi minulle merkillisen tapauksen. Tullessaan töistä kovalla vesisateella hän meni katoksen alle sadetta pitämään ja huomasi siellä kuusi tuoretta veristä ruumista. Uhrit olivat tulleet kun venäläisessä vankivaunussa vangit alkoivat metelöidä ja saksalainen vartiomies heitti käsikranaatin vaunun yläluukusta sisään. Nämä on haudattu Valkeiskankaan hautaan.

Jatkosodan aikaan kesäisin tuli rintamalta ruumisvaunuja. Ne olivat umpivaunuja, joissa oli kuuset nurkissa merkkinä sisällöstä. Kun vainajat tulivat kaukaa ja ilma oli helteinen, oli haju hirveä ja se tuli meillekin puolen kilometrin päähän. Joskus jopa tippui vaunun raoista keltaista visvaa.

Sodan jälkeen

Miehet olivat päässeet kotiin ja kylässä oli valtava elämänusko ja toivo paremmasta. Rautatieläisillä ei ollut suuren suuri palkka, mutta ”valtion leipä on kapea, mutta pitkä” niinpä pankit ja valtio uskalsivat antaa lainaa. Kymmeniä, pääasiassa rautatieläisten rakentamia rintamamiestaloja oli yhtä aikaa rakenteilla. Itsekin muistan 1950-luvun alun valtavan innon. Monenlaisia yhdistyksiä perustettiin ja koko kylä oli rautateiden varassa.

Siirtoväkeä liikkui jo sodan aikana, mutta erityisesti sen jälkeen junissa. Usein karja oli matkassa ilman saattajaa. Kun lehmät huusivat lypsäjää eikä asemalla ollut muita lypsytaitoisia kuin äitini, saimme usein ämpärillisen kermaista maitoa hartaasti kaivatuksi lisäruoaksi.

Pikkupojilla oli jännää kun aseita ja sotaromua oli asemalla ja vielä viimeisiä 1950-luvulla. Suomalaisia sotilasjunia kulki aina 1960- luvulle asti melko usein, kun menivät pohjoiseen ampumaharjoituksiin, siinä oli asemalla vilskettä kun muutama sata sotilasta pölähti asemalle.       

Pohjoisen pikajunat olivat aina täynnä. Karamellin, jäätelön ja lehtimyyjien lisäksi siellä oli usein haitaristi ja korttikänki. Välillä oli hyvinkin kansainvälisiä matkustajia, eihän silloin lennot pelanneet, niin kuin nyt, vaan matkat tehtiin junalla, tosin ykkösluokassa.                 

Rautatieläisillä oli asuntona ”Pyrämiiti”, kylän ainoa kerrostalo Pyramidissa asukasvalinnassa oli tarkka nokkimisjärjestys osastoittain ja titteleittäin. Lisäksi oli  1900-1940 rakennettuja useita rivitaloja mm. nykyisellä Asematiellä. Nykyisin ne on saneerattu ja perustettu asunto-osakeyhtiöiksi kaikkine mukavuuksineen. Kaikissa asui neljä perhettä. Kun huusit olivat ulkorakennusten tienpuoleisessa päässä ja hoito mitä oli, oli lemu Asematiellä kesäaikaan melkomoinen. Asematietä sanottiinkin siihen aikaan haisukujaksi.

Tervapuron takana oli ns. Korsukylä, siellä oli seitsemän huterasti rakennettua parakkia, joissa asui rautatieläisperheitä, kaksi kussakin. Vesi oli kantovesi ja ainoa pesupaikka oli sauna. Lämmitys tapahtui pönttömuureilla. Asukkailla oli porkkanapenkit ja kaikenlaiset viljelykset pitkin Tervapuron vartta. Nämäkin kelpasivat kun asuntopula oli niin suuri, ja muita asuntoja ei ollut ja rautatieläisten määrä lisääntyi paikkakunnalla moninkertaiseksi. Siitä se oli hyvä paikka, että aina löytyi leikkikavereita.          

Elämää radan varressa

Meillä radan varressa asuvilla oli oma kulttuurimme juniin suhtautumisessa. Muistan useita kertoja kävelleeni Suomen vilkkainta rataa toista kilometriä ilman ongelmia, palatessani kyläpaikasta. Muhkeita mansikoita syötiin ratapenkasta, kun junien vessat olivat niitä hyvin lannoittaneet, isä kyllä oli kieltänyt. Kouluun kuljettiin jo seitsemänvuotiaana eteläpään ison vaihteen yli. Junia kyllä tuli, mutta kuunneltiin jos kiskot naksuvat, silloin piti varoa.

Minulla on ensimmäiset muistot ongella käymisestä Tampereen radan aallopilla. Ongin ratapenkalta pumpulisiimalla ja ongenkarahkalla. Saaliina oli elämäni ensimmäinen ahven, ja olo mahtava.

Yksi hienoimmista muistoistani on, kun sain ihan ensimmäisen oikean ongen. Vapa oli sen verran pitkä, että isä katsoi meidän paremmaksi matkustaa konduktöörivaunussa. Niinpä matkustimme ”motin” konnarivaunussa Yltiälle. Motti oli se matkustajavaunun näköinen moottorijuna.

Maitokauppamme oli 1940-luvulla kuuden raiteen ylikäytävän takana ja kun siskoni lapsena haki maitoa kelkalla, isän ohje oli, että jos juna tulee, kelkka voi jäädä, kunhan itse pelastuu. Yhdellä reissulla kannu alkoi vuotaa ja siitäkös hätä. Tyttö pyysi ylikäytävän luona työskentelevää rautatieläistä viemään kannun pikaisesti kotiin ”kun setällä on pidemmät jalat ja pääsee lujempaa”. Ja taas rautateiden palvelu pelasi.

Aseman eteläpäässä oli Tervanapero- niminen sivuraide. Nimi oli kai alun perin tullut tervatehtaan tervan kuormauksesta. Joskus siinä oli myös eläinvaunuja juottamassa. kerran jopa pieni tivoli eläimineen juomassa.

Iltaisin oli tapana mennä ”junille” tuttuja tapaamaan ja vilskettä katselemaan. R-Kioskilta sai vielä 1960-luvulla kaikki kansainvälisetkin lehdet.

Oma urani rautateillä kesti kolmisen kuukautta. Olin rataosastolla ja tein monenlaisia sekahommia. Yksi erikoisimmista oli hellekäyrän oikaiseminen. Hellekäyrä syntyi, kun kisko ei päässyt kuumalla ilmalla laajenemaan, vaan pullahti mutkalle. Käyrä rekattiin kangilla pitkälle matkalle suoraksi. Joskus oli pakko ottaa pala pois, että saatiin se mahtumaan. Pöllin vaihdossa oli tapana laittaa vuosinaula pöllin päähän, että nähtiin milloin se oli vaihdettu. Sinä kesänä naulat olivat unohtuneet. niinpä me toisen kesämiehen kanssa kaivoimme asemalla jokaisen uuden näköisen pöllin pään auki ja tarkastimme ne ja lisäsimme naulan jos uudennäköisestä pöllistä puuttui. Touhu herätti hiukan hilpeyttä junaa odottavissa matkustajissa.

Koirankujeita

Vaunut oli sinetöity lyijyisillä ”lommeilla” Ne putoilivat sinetin avaamisen jälkeen maahan ja niitä noukittiin asemalaiturin vierestä ja etenkin makasiinilta. Lyijyisinä ne olivat hyviä ritsoilla ampumiseen ja ongenpainoksi. Lyijyä oli helppo sulattaa ja valaa mitä osasi. Kun laittoi kiskolle junan alle. sai ongenpainolevyä valmiina.

Rautateillä oli käytössä ratapommeja, jotka paukahtivat komeasti, kun pudotti kiven päälle. Alkuperäinen tarkoitus oli merkinanto junille, mutta joitakin aina onnistuttiin pihistämään ja paukuttelemaan.

Käytössä VR:llä oli myös pyöreitä spriipurkkeja, joihin tekemällä sopivat reiät ja sytyttämällä se, kävi hieno tohina. Niitäkin piti pihistää ja kokeilla.

1950-luvulla oli villitys varastaa junanvaunuissa kuljetetuista traktoreista virta-avaimia. Käryhän siitä kävi syyllisille, kun omistajat kaipailivat avaimiaan. Jännää oli, kun poliisit tulivat koululle.

Huimaa touhua oli, kun kymmenet koululaiset kulkivat edestakaisin  junaroikkien alitse päivittäin, parhaimmillaan kai toistakymmentä roikkaa. Se oli suorin tie asemalta yhteiskouluun. Vahinkoja sattui tietääkseni vain yksi. Ensin piti katsoa, onko päässä veturi. Jos oli, niin oli kierrettävä tai rohkeimmat menivät puskureita pitkin. Jos ei, niin kyyryssä junan ali.

Tampereen radan varressa vajaan kilometrin päässä asemalta oli 1940-50 luvulla kaatopaikka johon tuotiin mm. aseman ja junien siivousjätteet. Siellä oli omenankaroista alkanut matala omenapuutaimikkokin. Paikka oli meille pikkupojille kultakaivos. Ratavahti ajoi joka kerta pois, kun näki, ja olihan se melkoinen hygieniakysymys.  Sitten hoksattiin kulkea metsän kautta radan sijasta ja lähtöjä ei tullut niin usein. Sieltä löytyi vaikka mitä meille muka tärkeätä. Hienointa oli erilaiset tulitikkuetiketit, joita löytyi sekä koti- että ulkomaisia. Joukossa oli arvokkaita harvinaisuuksiakin. Olympialaisten aikoihin moniin rasioihin laitettiin olympiarenkaat ja ne ovat vieläkin arvokkaampia. Minulla on edelleen jonkinmoinen kokoelma ”etskoja”.

Vaihdelyhdyt toimivat karbidilla ja sitä jäi pieniä palasia vaihdeputkien roskiksiin. Sitä pihistettiin ja kun laittoi pulloon ja vettä päälle, niin kyllä posahti kivasti.         

Hyvä työnantaja

Vielä 1950-luvulla VR oli erittäin turvallinen ja vastuullinen työnantaja. Rautatieläisen leski pääsi aina töihin, jos taloudellinen asema sitä vaati. Oma äitini jäi kolmen lapsen yksinhuoltajaksi ja sai paikan siivoojana asemalla. Viranhaltijalla olisi pitänyt olla kansakoulu käytynä, mutta kun ei ollut, haettiin erivapaus ja asia järjestyi.

Täsmällisyys oli tärkeää Töistä ei sopinut myöhästyä tai pahimmassa tapauksessa junatkin myöhästyivät.

Lisäksi rautatieläisillä oli vapaaliput koko perheelle ja mahdollisuus ostaa hyvää polttopuuta Vapolta. Ja kyllä me sitten matkustettiinkin!

Kotona

Rautatieläisperheissä oli pääsääntö, että vaimo oli kotirouvana, Jotkut kävivät kylläkin työssä, mutta kun lapsia oli yleensä 3-5, eikä päiväkoteja ollut, se oli kovin hankalaa. Pahimman asuntopulan hellitettyä oli asumistaso kohtuullisen hyvä. Tulotasokin lisineen antoi kohtuullisen, ei kylläkään kovin korkean elintason ja kun naapurillakin oli sama tulotaso, ei tarvinnut kadehtia. Kylä oli kylläkin oikea luokkayhteiskunta ammatti- ja tulorajojen rajojen mukaan jaettuna.

Työvuorot olivat muistini mukaan aamu-päivä-ilta-yö-lepo-vapaa jatkuvasti kiertäen. Tämä oli joillekin hankalaa, kun olisi pitänyt nukkua päivällä ja kyllähän meillä kakaroillakin oli osasyy kun metelöimme pihassa.

Hulinaa asemalla

Haapamäen asema oli 1940-60 luvulla melkoinen hulinapaikka. Kansaa tuli ja meni. Joskus jonkun junayhteys ei sopinut ja silloin mentiin taksilla. Taksimatkat olivat usein hyvinkin pitkiä, jopa Ruotsiin ja Norjaan. Haapamäen matkustajia olivat ainakin Rautavaara, Helismaa, ja monet muut keikkailijat. Siihen aikaan ei keikkabusseja ollut ja keikat tehtiin junalla. Pohjoisen ja etelän pikajunat olivat niin pitkiä kuin laituriin mahtui.

Myös monenmoisia salonkivaunuja liikkui. Armi Kuuselaa näytettiin kuin näyttelyesinettä. Pikajunien seisoessa asemalla äitini teki niihin pikasiivouksen ja tästä seurauksena meillä luettiin kaikkia Suomen ja maailman kirjoja ja sanomalehtiä, jotka hän otti talteen kansainvälisten matkustajien jäljiltä. Hänen työhönsä kuului myös oksennuksien siivous, Se oli hyvää tienestiä, kun sotkija maksoi 10 mk, joka oli silloin iso raha. Joskus oli ikävämpiäkin tehtäviä, kun joutui pesemään junan alle jääneen jätteitä konduktöörivaunusta. Junasta löytyi kaikkea maan ja taivaan väliltä, puujalka, lompakoita, silmälaseja laukkuja ja vaikka mitä. Omistajat kyselivät sitten löytötavarasta.

Konduktöörivaunussa kuljetettiin kaikkea, minkkejä, rapuja, koiria, monenlaista rahtia ja vaikka mitä.

Poliisit valvoivat joka junalla peukalot vyön alla ja putkaan lähti hyvin herkästi, varsinkin jos näkyi kirves ja pokasaha repusta ja vähänkin henki haiskahti. Näitä lentojätkiä liikkui 1950-luvulla junissa paljon.  Joskus matkustaja oli niin huonossa kunnossa, että jouduttiin viemään tavarakärryllä putkaan. Haapamäellä oli myös vankikuljetuksia. Niillä vankeja siirrettiin oikeudenkäynteihin ja muihin vankiloihin.  Jännää oli katsoa, kun vangit tuotiin poliisiasemalta, ja myöhemmin valkoisella pikkubussilla junalle.

Matkatavaroita kuljetettiin laiturikärryillä ja postia postin kärryillä. Juhlapyhinä kärryt olivat todella täysiä. Siihen aikaan voi vielä jättää pyörän tai matkatavarat VR:n kuljetettavaksi.

Asemaravintola oli lähes ympäri vuorokauden auki ja asiakkaita ja tilaa riitti. Mitään anniskeluoikeuksia ei ollut. Se oli jatkopaikka tanssien jälkeen. Siellä piti joskus istuskella yökausia. En ymmärrä miksi.

Yhteiskouluun kulki koululaisia monesta eri suunnasta ja kun oli jotain juhlia tai muuta, niin eivät ehtineet kuuden junalla takaisin, vaan seuraava lähti puolenyön maissa. Se aiheutti melkoista kuhinaa veturitallin viereen pysäköidyissä tyhjissä lättähatuissa. Ne kun olivat pimeänä ja ovi saatiin kikkailemalla auki.

Aseman äänet olivat niin voimakkaita, että maalta kyläilleet sukulaiset eivät saaneet nukuttua kunnolla. Minua taas häiritsi yleislakon aikaan hiljaisuus, kun junien ja halkotarhan ääniä ei kuulunut.

Halkotarha ja veturitalli

Veturitallissa säilytettiin ja huollettiin ja kuonattiin vetureita ja kääntövengillä niitä käännettiin tarvittavan suuntaisiksi. Joskus, kun venki oli rikki, käytiin kolmiolla kääntämässä. Kolmio oli kolmion muotoinen rata, jossa veturi ajettiin edes takaisin siten, että sen suunta muuttui. Tallilla oli tavallinen sauna ja höyrysauna. Se oli kiva kun kaikki hävisi sumuun, kun hanaa oven vieressä käänsi.  Mielikuvani oli tallilta, että joka paikka oli rasvassa ja miehet mustia ja nokisia.

Tallilla oli myös palojuna. Sitä tarvittiin kesäaikaan jopa useita kertoja päivässä, kun höyryveturit, varsinkin Risto lähtivät. Kipinäsade oli melkoinen ja tulipalo tiedossa. Rautateillä oli oma palokunta, joka lähti palojunalla sammuttamaan kun junasuorittaja antoi luvan. Pyykin kuivaus lähitaloissa oli kyllä aika toivotonta nokeentumisen vuoksi.

Halkotarhalla oli silmänkantamattomat pinot mitä parhainta koivuhalkoa. Vapo oli erittäin tarkka laadusta ja halkojen piti olla ylivuotisia. Näitä samoja halkoja sai henkilökunta ostaa ja maksu meni tilistä ja Jussi Kajan ajeli sitten halot perille Mustallaan. Yötä päivää kuului tarhalta kolina, kun vetureihin kipattiin halkolasteja. Päivisin sirkkeli kävi jatkuvasti, kun vetureissa käytettiin puolimetristä halkoa.      

Turvettakin käytettiin, palaturvetta ja brikettiä. Varisseita keräiltiin radan varresta ja olivat erinomaisia hellassa, vähän liiankin kuumia. Myös kivihiiltä käytettiin vetureissa. Kivihiilipaloista saattoi löytää kasvifossiileja, kun ne halkaisi. Joskus saatiin halkotarhalta palaturpeesta murennutta murua. Tämä oli erinomaista perunamaalle.

Enpä usko, että monikaan kylä oli näin upea paikka viettää lapsuuttaan.

Aihe

Klikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.

Kuvaus

Tekijä

Julkaisija

Luontiajankohta