Sotien jälkeen vielä 1940–1950 lukujen vaihteessa uusien henkilöautojen hankkiminen oli kiven alla, vallankin länsimaisten. Neuvostoliitosta tuotiin rauhan ajan Opel-Olympia auton vormuilla tehtyjä piikkinokka-Moskovitseja. Sodista pelastuneita rauhan ajan autoja löytyi eri puolilta maata kuitenkin aika paljon. Samalla sotien aikaiset häkäpönttöiset palasivat takaisin bensiinikäyttöisiksi.
Tähän aikaan metsäalalla esimies- ja työnjohtoportaan henkilöillä oli henkilöautoja vaihtelevasti. Ja jos olikin, niin työnantaja ei niitä juurikaan hankkinut alaisilleen. Jos halusi auton, oli se itse hankittava. Ja omalla autolla suoritetuista työmatkoista työnantaja maksoi tai ei kilometrikorvauksia harkintansa mukaan.
Keuruun Liesjärvellä toimiessani jouduin sieltä käsin usein liikkumaan polkupyörällä (armeijan jäännösvarastosta ostamani) eri puolilla silloista Keuruun metsäpiiriä Liesjärven alueen lisäksi Lavikossa, Jukojärvellä, Ampialassa, Huttulassa ja Tiusalassa. Oli minulla kyllä hevonenkin Liesjärven tallissa. Metsätehtävien ohella minun piti hoitaa rikkiajetut hevosten lavat kuntoon eläinlääkäri Vuorentien määräämillä lääkkeillä.
1950-luvun alussa G. A. Serlachius Oy osti piirimiehilleen, ei kaikille, Kupla-Volkkareita. Keuruun piirimies Veikko Hakalakin sai tämän pahnanpuhaltajan. Nyt hänen entinen ajokkinsa G. A. S:n omistama rauhan ajan Ford-Prefect tuli myyntiin. Ilmoitin Veikolle halukkuuteni auton ostajaksi. Tarjoukseni ei mennyt läpi.
Myöhemmin kuulin syyn. Metsäpäällikkö oli Mäntässä tehnyt päätöksen menettelystä auton myynnistä. Ensinnäkin nuorille oman firman miehille yhtiön omia autoja ei myydä perusteluna: "Jos ne saavat auton, niin niistä tulee laiskoja". Toiseksi niitä käytetään valttikortteina suurempia metsäkauppoja hierottaessa. Ostavia yhtiöitähän oli tuohon aikaan Keuruunkin alueella 20–30 kpl.
Monet piirimiehet eivät tykänneet Kupla-Volkkarista. Pienikokoisena ja monin tavoin erikoisrakenteisena sekä 1930-luvulta tutusta sedan-korimallista poikkeavana se ei heidän mielestään ollut riittävästi ostavaa firmaa edustava.
Vähitellen isommat autot astuivatkin kuvaan piirimiesten ajokeiksi. Mutta työnjohtoportaan henkilöille Kupla oli pitkään hinnaltaan ja käyttökustannuksiltaan sekä huonokuntoisten teiden ajokelpoisuudeltaan metsäalalla työskenneille todella kelpo työjuhta.
Alkuajan volkkarithan olivat heikon lämmityslaitetekniikan johdosta talvipakkasilla tosi kylmiä. Mutta autokauppiaat osasivat myyntitemppunsa. Esim. kun Jyväskylässä 20 asteen pakkasella ostaja epäili auton heikkoa lämmitystä, myyjä otti hallista lämmitetyn auton heittäen pikkutakkinsa peräpenkille. Ja sitten ostajaehdokkaan kanssa pieni koeajo paitasillaan hihat käärittyinä ja kohta oli kauppa papereita vaille valmis.
Keuruulla myös ostaja toi esille saamansa tiedon automerkin kylmyydestä pakkasilla, johon Ensio Lauttanen, yksi Autotalon myyjämestareista oli vastannut: "Mitä, kylmäkö pakkasella? Ei ole. Sehän on jopa suorastaan kuuma".
Ensimmäisissä 1950-luvun alun, runsaan 20 hv: n moottorisissa volkkareissa ei ollut synkronisoitu vaihteisto. Vaihdelaatikon joustava käyttö olikin vallankin vanhemmalle väelle monelle ongelmallista. Esim. pienemmälle vaihdettaessa ns. välikaasun polkaisua kaikki eivät käyttäneet tai osanneet.
Vaihdekeppiä käsiteltiin aika kovakouraisesti ja vaihdelaatikko äänteli kuin olisi ollut viimeisimmillään, ennen lopullista rikkoontumistaan. Kokemattomalle kuskille tästä rominasta sitten viisasteltiin: "Ota tuolta vaihdekepin alapäästä 5 senttiä pois, niin ei keppi raavi enää maahan".
Kysymyksiä keskutelun tueksi:
1. Mitä autoja Neuvostoliitosta tuotiin?
2. Miksi piirimiehet eivät tykänneet Kupla-Volkkarista?
3. Miksi kokemattomalle kuskille vitsailtiin, että ota viehdekepin alapäästä 5 senttiä pois?
Aihe
Keuruu, 1940-1950-luku, metsätalous, kulkuneuvot, autot, esihenkilöt, metsäala, Mänttä, Kuoppala, Tauno, kokemuskerronta, 1960-lukuKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.