1970-luvulla alkoi kouluissamme esiintyä "häiriköitä", jotka koettelivat opettajien hermoja ja taitoja onnistua kurin pitämiseksi tunneilla luokassa. Niin myös Keuruulla. Ystäväni, opettaja, yritti tulla toimeen tämän kurittoman sukupolven kanssa, mutta rauhan miehenä, migreeninsä kanssa painiskelevana, tahtoi väsyä opetustoimessaan ylivilkkaan poikajoukon häiriköintiin.
Siihen aikaan kouluissa yhtenä aineena oli maa- ja metsätalouden opetus. Niinpä sitten kerran ystäväni soitti väsyneenä minulle kysyen, voisinko tulla yhdeksi päiväksi opettamaan metsäasioita. Lupasin ja sovimme päivän. Hän saisi huilata. Samalla hän valisti minua luokan häirikköporukasta sanoen: ”Jos yrität komennella joukkoa, niin varmasti saat sanasta kaksi aina takaisin. Mutta uskon ja toivon sinun onnistuvan."
Astuttuani sitten aamulla luokkaan totesin oppilaiden jakautuneen tavallaan kolmeen ryhmään. Etuosassa kiltin näköiset tytöt ja heidän takanaan hiljaiset pojat. Perällä ikkunanurkassa pulpetit kaaressa oli hälisevä poikajoukko.
Ensimmäinen tunti meni aika hyvin. Jengi rähisi nurkassaan, mutta en ollut heitä näkevinäänkään. Jatkoin vain opetustani, koska muiden olevan kiinnostuneita. Rohkenivat tehdä kysymyksiäkin. Aina silloin tällöin pojat katsoivat minuun kuin odottaen enkö jo pyydä heitä rauhoittumaan. Tällä tyylillä aamupäivän tunnit menivät kuitenkin aika mukavasti.
Ruokailun jälkeen opettamiseni jatkui ja pojat panivat parastaan opettamiseni häiritsemiseksi. Yhtäkkiä eturivin pulpetista pomppasi pystyyn lettipäinen tyttö, kääntyi poikiin päin ja karjaisi kovalla äänellä: "Pojat, nyt olette hiljaa! Me haluamme kuulla mitä meille opetetaan. Ellette halua olla mukana, niin menkää ulos!"
Syntyi hetken hiljaisuus. Ehdotus oli outo uus.
Poikajoukon päätettäväksi tuli yllättäen kolme vaihtoehtoa. Ja ne eivät tulleet opettajalta. Eli hiljentyä tai mennä ulos tai jatkaa entiseen tapaan. Tossutehtaan hiljaisuus oli laskeutunut luokkaan. Muut oppilaat tuijottivat odottavina nurkkaan. Minkä vaihtoehdon pojat nyt valitsisivat? Istuin kadeterin tuolille ja aloin selailla opetusaineistoani sivusilmällä seuraten jännitysnäytelmän etenemistä.
Hiljaisuus jatkui. Kumaraan painuneet pojat katselivat nenänvarsiaan. Pitkän mököttämisen jälkeen yksi pojista lausui minuun katsomatta hiljaisella äänellä: "Me ollaan hiljaa". Jatkoin opetusta kuin mitään erikoista olisi tapahtunut. Päivän loput tunnit olivatkin sitten kaikkien opetusta. Viimeisen tunnin lopuksi kiittelin oppilaitani kiinnostuksesta esittämääni aineistoon ja sain heiltä vielä runsaat läpytykset.Aihe
Keuruu, 1970-luku, koulut, opetus, oppilaat, Kuoppala, Tauno, kokemuskerrontaKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.