Haapamäen vilkkaus risteysasemana johti siihen, että kylään oli tarpeen rakentaa poliisiasema.
Haapamäen poliisiasema valmistui syyskuussa 1926. Se sijaitsi lähellä kansakoulua, Valde Niemelän talon vieressä. Se käsitti kolme putkaa, kuulusteluhuoneen, poliisin asunnon ja tarvittavat ulkohuoneet. Taloa kutsuttiin Urholaksi. Nimi tuli ensimmäisen asiakkaan ja vahtimestarin etunimen mukaan.
Haapamäen poliisiasema paloi 4.10.1936. Vahingot olivat mittavat. Poliisin arkistot tuhoutuivat, vain valokuvauskone selvisi palosta. Haapamäen puhelinkeskuksen apulaishoitaja huomasi palon ja sai nopeasti levitettyä tietoa palosta. Veturinpilleillä hälytettiin apua paikalle, mutta palokunnasta ja runsaasta sammutusväestä huolimatta palo levisi nopeasti tuhoten koko rakennuksen.
Uusi poliisiasema rakennettiin lähemmäs rautatieasemaa. Taloa kutsuttiin Miekkalinnaksi, koska sen seinää koristi poliisin tunnuskuva, Miekkaleijona.
Vilkkaalla risteysasemalla oli monenlaista kulkijaa, mikä toi poliisin työhön paljon haasteita. Haapamäen neljän konstaapelin lisäksi asemalla oli myös komennettuna kaksi liikkuvan poliisin konstaapelia. Poliisikoirakin oli.
Poliisit liikkuivat polkupyörillä tai jalkaisin. Autoa ei tarvittu, kun tärkein työmaa, rautatieaseman oli ihan äärellään. Paikallisia takseja käytettiin, jos tuli tarvetta kuljettaa poliisin kiinni ottamia rikoksista epäiltyjä pois Haapamäeltä vaikkapa tutkintavankeuteen.
Haapamäen poliisiasemalla oli myös sen erityislaatuisuuden takia sijoitettuna poliisiradio. Haapamäki vastaanotti, mutta myös lähetti sanomia. Radiosanomien vastaanottaminen ja lähettäminen olikin yksi Haapamäen poliisien tehtävistä.
Kieltolain aikana poliisia työllistivät viinatrokarit ja takavarikot. Spriikanistereita takavarikoitiin junista tai löydettiin radan varresta hakijaa odottamasta. Trokareiden kanssa asioita selvitellessä poliisikin sai joskus puukosta.
Säännöstely- ja korttiaikana poliisit tarkastivat matkalaisten matkatavarat, sillä kortitta hankittujen mustan pörssin elintarvikkeiden kauppa rehotti. Monesti matkustajilta löytyikin takavarikoitavaa. Haapamäelle junalla saapuvat saattoivat heittää junasta mustan pörssin tavaraa ratapientareelle hakua odottamaan, jottei tarkastaja olisi niitä löytänyt.
Poliisit olivat usein asemalle tulevaa junaa odottamassa, ja poimivat sieltä kyytiinsä putkavieraita, humalaisia, tai muuten häiriötä aiheuttaneita matkustajia. Väsyneet vieraat saatettiin kuljettaa läheiselle poliisiasemalle matkatavaroiden kuljetukseen tarkoitetuilla kärryillä. Ja saivat vieraat ruokaakin. Sitä haettiin asemaravintolasta ämpärillä.
Haapamäen poliisit olivat asemalla liikkuvan melkoisen matkustajamäärän keskellä lain valvojina. Siitäkö sitten johtui, että poliisit olivat kovin tarkkoja lain noudattamisesta ja jopa varsin virkaintoisia. Putkareissulle pääsi helposti. Humalassa ei passannut paljon ääntään korottaa, tai reissu Miekkalinnaan oli edessä. Eipä silti, putkaan saattoi päästä myös, jos ajoi pyörällä pimeällä ilman valoja.
Junalla liikkuvat metsätyömiehet olivat poliisien silmätikkuja. Sanottiinkin, että eipä tarvinnut olla kuin kirves repussa, niin putkan ovi heilahti. Sen sijaan salkku kädessä liikkujille poliisit tulivat avaaman asemaravintolan oven.
Aseman seutuvilla liikkui monenlaista kulkijaa. Kerran Rautatieläisten kauppaan tuli asiakas, joka keräsi reppuunsa tavaraa, ja marssi muina miehinä ulos kaupasta maksamatta. Nuori myyjätär huomasi tapahtuneen ja lähti asiakkaan perään. Varas suuntasi junaan. Sen lähdön myyjätär sai tutun junanlähettäjän avulla estettyä. Poliisi saatiin paikalle ja varas kiinni.
Joskus putka tuli kovinkin tutuksi. Niinpä eräs poliisin tuttu harmittelikin eräällä putkareissullaan poliiseille: ”Kyllä minua niin harmittaa, kun minä käyn aina teillä, mutta te ette koskaan meillä!”
Vankeja siirrettiin vankilasta toiseen tai oikeuden eteen rautateitse vankivaunuissa. Vankeja kulki esim. Vaasasta Riihimäelle tai Jyväskylään, ja matka tehtiin Haapamäen kautta. Myös Suolahdesta siirrettiin Haapamäelle junaan meneviä vankeja.
Vankien siirrot vaunusta toiseen olivat tuttu näky. Asemalla työskennelleillä postilaisilla oli tähän liittyvä oma äänimuistonsa. Siihen aikaan, kun siirrettävillä vangeilla vielä oli kahleet, ne kolisivat ja saivat aikaan ihan oman, karun, mieleenpainuvan äänensä.
Vankivaunujen vanginvartijat olivat oma ammattiryhmänsä. Huhtikuussa 1949 haapamäkistä vanginvartija Urho Lampista puukotettiin työtehtävässä junassa Haapamäen ja Keuruun välillä. Suolahdesta Jyväskylään siirrettävä vanki oli esittänyt sairastuneensa. Vartija oli avannut sellin oven, jolloin vanki puukotti häntä ja karkasi ulos junasta. Vanginvartijalle jäi tapauksesta elinikäiset vammat. Hurja tapahtuma keräsi aikanaan paljon julkisuutta.
Kysymyksiä keskustelun tueksi:
1. Mitä Haapamäen ensimmäiselle poliisiasemalle tapahtui?
2. Millä poliisit liikkuivat Haapamäellä?
3. Mistä syystä saattoi joutua putkaan? Kävikö niin helposti?
4. Mitä tekstissä kerrotaan vankien siirroista?
Lähteet:
Aamulehti 19.4.1925.
Keuru-Pihlajavesi-Multia 18.9.1926, 25.3.1931.
Sisä-Suomi 6.10.1936.
Suur-Keuruun sanomat 31.10.1950, 31.11.1950, 11.4.1961.
Aihe
Haapamäki (Keuruu), poliisit (ammatit), poliisi (organisaatiot), poliisiasemat, rautatieasemat, vanginvartijat, 1920-1960-lukuKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.