Nuoruus sota-aikana

Evakkomatkalle Vpl. Pyhäjärveltä

Katselimme olohuoneemme ikkunasta eteläistä taivaanrantaa, joka liekehti punaisena tulipaloista. Välillä näkyi leimahduksia, jotka johtuivat tykistötoiminnasta. Oli marraskuun viimeisen päivän ilta vuonna 1939. Hämärä oli laskeutunut maiseman ylle. Kotimme oli silloin Vpl Pyhäjärven rautatieaseman alueella, josta Rautuun oli matkaa noin 50 kilometriä. Radiossa kerrottiin, että Neuvostoliitto oli aloittanut sotatoimet Suomea vastaan. Olin silloin 14-vuotias.

Peloissamme kävimme sinä iltana levolle. Kotimme oli rautatieläisten asuintalon yläkerrassa, josta näki kauas etelään rautatien suunnassa. Asuintalomme katolle oli rakennettu lava it- konekivääriä varten. It-sotilaat majailivat talon vapaassa huoneistossa. Pihaan oli kaivettu katettu sirpalesuoja.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä lähestyi pieni kaksitasolentokone valtakunnan rajalta päin kohti Pyhäjärven asemaa. Talon annettiin ilmahälytys. Kiiruhdimme juosten sirpalesuojaan. It-konekivääri alkoi kiivaan tulituksen, kun lentokone tuli ampumaetäisyydelle. Lentäjä vaaputti lentokoneen siipiä yrittäen näin viestittää, että oma lentokone on tulossa! It- sotilaat eivät uskoneet viestiä, vaan jatkoivat ampumista. Vasta lentokoneen tultua kohdalle huomattiin, että sen siivissä ovat ilmavoimiemme tunnukset. Oman lentokoneen liikkumisesta täällä päin ei kukaan ollut muistanut ilmoittaa ilmatorjunnalle. Jälkeenpäin kerrottiin, että lentokone oli joutunut tekemään pakkolaskun.

Seuraavana päivänä pitkä juna lähti viemään siviiliväkeä kohti tuntematonta sijoituspaikkaa. Mukaan sai ottaa sen verran tavaraa kuin itse jaksoi kantaa. Meidän perheestämme lähti äiti, lida Lavaste, ja me kolme alaikäistä veljestä Mikko, Jaakko ja minä. Isä, Verner Lavaste, jäi hoitamaan ratamestarinvirkaansa, ja kolme sisaristamme, Sirkka, Irma ja Annikki, jäivät lottatehtäviin.

Tuntui oudolta matkustaa härkävaunun laverilla. Vaunua lämmitti pystykamina. Vessan virkaa hoiti peltinen sanko. Umpivaunusta ei voinut katsella maisemia, mutta juna kulki Savonlinnan, Pieksämäen ja Haapamäen kautta kohti Pohjanmaata. Pieksämäen asemalla saimme ruokaa ja muutakin huoltoa.

Seuraavana päivänä, iltapäivällä, juna pysähtyi Alavudella. Oli tultu määräasemalle. Siellä alkoi melkoinen selvitystyö, mihin taloon itse kukin perhe tai yksinäinen evakko sijoitetaan. Meidän perheemme sijoitettiin kolme muun perheen kanssa Sulkavan kylän Koivulan taloon. Kuljetus tapahtui linja-autolla. Illalla Koivulan suuren tuvan lattia!!e asettui sisaruspetille neljä väsynyttä äitiä ja kymmenen lasta.

Koivula muodostui perheellemme vain pysähdyspaikaksi. Matkustimme joulunviettoon vanhimman sisareni, Inkeri Vasaran, luo Juvan Kuosmalan koululle, jossa hän toimi opettajana. Perheessä oli kaksi pientä poikaa, perheenisä oli "siellä jossakin". Joulun jälkeen saimme tiedon, että isämme oli saanut nimityksen ratamestarinvirkaan Keuruulle vuoden 1940 alusta lukien. Evakkomatkamme oli päättymässä näin seudulle, josta vanhempieni yhteinen elämäntaival oli alkanut 30 vuotta aikaisemmin. Matkamme Keuruulle alkoi tammikuun 5. päivänä 1940. Oli kirkas pakkaspäivä. Ennen matkalle lähtöä näimme viholliskoneiden lentävän korkealla kohti Mikkeliä. Pian alkoi päämajakaupungin suunnalta kuulua pommituksen kaukainen jyminä.

Naapuritalon isäntä vei meidät hevosella maantien varteen. Linja-autoa meidän ei tarvinnut pakkasillassa kauan odottaa, kun sen himmeän siniset ajovalot alkoivat näkyä tummaa metsää vasten. Löysimme melko täydestä autosta istumapaikat. Vähän ennen Mikkeliä sotilaspoliisit pysäyttivät automme, vaihtoivat jonkun sanan kuljettajan kanssa ja taskulampun valossa katsastivat, oliko matkustajien joukossa oudonnäköisiä tyyppejä. Tarkastus johtui siitä, ettei ilmahälytystä Mikkeliin ollut saatu ajoissa, koska puhelinyhteydet kaupunkiin olivat katkenneet ennen pommitusta.

Tunnelma Mikkelin rautatieaseman seudulla oli aavemainen. Lähistöllä olevat puutalot paloivat. Palopesäkkeitä sammutettiin. Ilmassa leijui voimakas savun haju. Juna, jolla matkustaisimme, oli jo lähtövalmiina. Nousimme hämärään matkustajavaunuun, jonka ikkunat olivat pimennetyt. Mutta oliko rata säilynyt ehjänä, ja pääsisimmekö ajoissa lähtemään? Pelkomme osoittautui turhaksi, sillä juna lähti vain vähän myöhästyneenä.

Uuteen kotiin saavuimme loppiaisena 1940. Isä oli lähettänyt muuttotavaramme edeltäpäin Keuruulle. Vähitellen saimme kodin kuntoon VR:n asuinrakennuksessa, joka on kalliolla, parinsadan metrin päässä asemarakennuksesta, aivan radan varressa. Asuntomme olohuoneeseen oli majoitettu ilmatorjuntasotilaita, sillä it-konekivääriä varten oli talomme nurkalle rakennettu männynlatvojen tasalle lava. Välirauhan tultua saimme käyttöömme myös olohuoneen, jonka välikattoon talvisodan muistona jäi vahingonlaukauksen aiheuttama luodinreikä.

Is-osastossa Keuruulla

Jatkosodan alettua kesäkuussa 1941 perustettiin meistä nuorista miehistä ilmansuojeluosasto (is-osasto). Tärkein tehtävämme oli vartioida neljää rautatiesiltaa, nimittäin Lapinsalmen ja Isonkiven siltaa kirkonkylässä sekä Elämäisenjoen siltaa Kalettomalla ja Puolivälinjoen siltaa Tiusalassa.

Is-osaston vartiopäällikkönä toimi silloin ylikersantti Antti Järvenpää. Osastossa oli poikia eri puolilta Keuruuta. Heistä muistan Pentti Konstin, Lars Labbartin, Kalervo Mahlamäen, Kalle Pokeron, Stig Söderlundin ja Leevi Virkajärven. Vartiotupa oli Kangas-Mannilan pappilan aittarakennuksessa sekä Kalettoman ja Tiusalan pysäkin odotushuone. Vartiovuorossa oli yksi vartija kaksi tuntia kerrallaan.

Tehtävää varten saimme koulutusta sotilaskiväärin käsittelyssä ja vartijana toimimisesta. Vartiossa oli kivääri pidettävä ladattuna ja varmistettuna. Hälytys oli annettava ampumalla. Vaikka olin ollut suojeluskunnan poikaosaston toiminnassa Pyhäjärvellä ja sotilaspojissa Keuruulla, en ollut koskaan ampunut sotilaskiväärillä. Ei ihme, että se tuntui kovin järeältä aseelta pojan kädessä.

Eräänä syksyisenä iltana sain vartiossa henkilökohtaista opastusta vartiomiehen tehtäviin. Olin silloin vuorossa Isonkiven rautatiesillalla. Vartiopaikkaani lähestyi paikallispäällikkö Olavi Airaksinen. Hän oli tarkastusmatkalla. Annoin hänen vapaasti tulla luokseni ja tein ilmoituksen. Mutta hän ei ollut tyytyväinen toimintaani vartijana. Annettuaan yksityiskohtaiset ohjeet hän sanoi: “Minä menen nyt takaisin ja tulen uudelleen. Toimi silloin, niin kuin minä neuvoin!" Airaksinen palasi pian. Kun hän oli kuulomatkan päässä, huusin: "Seis! Onko sinulla kulkulupa?" Hän vastasi: "Kyllä on." "Pane kulkulupa ratakiskolle ja kivi sen päälle ja mene 20 metrin päähän siitä. Minä tulen tarkastamaan kulkuluvan!" Paikallispäälliköllä oli hyväksyttävä kulkulupa. Niin hän pääsi tulemaan Isonkiven sillalle - ja vartiosotilas sai lisää pätevyyttä vartiotehtäviin.

Vartiopalveluksen lisäksi is-osastossa meillä oli myös muita tehtäviä. Muistan erityisesti rintamalle lähetettävien suksien ja sauvojen tarkastuksen ja korjaamisen syksyllä -41. Vertas sijaitsi nykyisen Seiponniementien varressa lähellä Multiantietä. Siihen oli laudoista rakennettu pitkä työpöytä. Tarkastimme suksien nahkamäystimet, hiihtokengän alle jäävät kumit ja puisten sauvojen sommat. Rikkinäisten varaosien tilalle vaihdettiin uudet, ellei niitä enää voinut korjata.

Työpalvelusta

Jatkosodan pitkittyessä täytyi jokaisen kynnelle kykenevän tehdä jotain hyödyllistä työtä, jotta yhteiskunnan pyörät pyörisivät. Jotkut koulutovereistani lähtivät uittotöihin Pohjois-Suomeen. Lukuvuoden päätyttyä huhtikuun viimeisenä päivänä 1942 minä pääsin rakennustöihin Keuruun Varissaareen, jonne Orion Oy alkoi rakentaa kemiallista tehdasta. Työmaan johtajana toimi dipl.ins. Oiva M.Y. Kallio ja rakennusmestarina Väinö Pyykkö. Silloinen työväki muodostui naisista, vanhemmista miehistä ja meistä nuorukaisista. Parhaassa iässä olevat miehet olivat "siellä jossakin".

Meidän nuorten tehtävät olivat moninaisia. mm. kannoimme lautoja, Mikko-veljeni ja serkkuni Eero Saarisen kanssa purimme rakennustiiliä rautatievaunuista ja pinosimme ne letkoihin. Minä toimin myös betonimyllärinä, mutta pisimmän ajan olin rakennustyömaan pajassa sepän apulaisena eli "sepänsällinä". Seppä oli nimeltään Edvin Hepoharju, mukava, huumorintajuinen mies. Hän oli erittäin taitava kiviporien ja -meisselien teroittaja. Kalliota louhittiin rakennustyön alkuvaiheessa paljon ja reiät porattiin kiveen käsipelillä, joten alasin pajassa kilisi ahkerasti. Sepänsällin tehtävänä oli polkea ilmaa ahjoon ja lyödä lekalla "päälle", kun seppä teroitti meisseliä. Sepän koulussa opin itsekin teroittamaan kiviporia. Työpalvelua kertyi tällä "kesälomalla" viisi kuukautta, sillä uusi lukukausi alkoi keskikoulun osalta Haapamäen yhteiskoulussa 1. päivänä marraskuuta.

Puhelinkomppaniassa Santahaminassa

Koulutyö keskeytyi osaltani 12.4.1943, jolloin minun oli ilmoittauduttava asepalvelukseen Viestikoulutuskeskuksessa (VKK) Santahaminassa. Lähdin sinne yhteiskoulun IV luokalta 18-vuotiaana.

Santahaminassa minut määrättiin puhelinkomppaniaan. Alokasajan jälkeen vannoimme sotilasvalan juhlallisesti paraatikentällä 16.5. eli vapaussodan päättymisen vuosipäivänä. Sotamiehiksi meidät nimitettiin vasta 18.6.

Viestikoulutusta saimme myös käytännössä. Ensimmäisen kerran jouduimme työkomennukselle 1.7. Pellinkankaalle Miehikkälään, jossa korjasimme kiinteitä puhelinlinjoja. Sieltä siirryimme jatkamaan samaa työtä Muurolan kylään ja vähän myöhemmin Suur-Miehikkälään. Syyskuun alussa palasimme Santahaminaan, mutta lähdimme pian työkomennukselle Pohjois-Pohjanmaalle Temmeksen kuntaan, jossa majailimme kirkonkylän nuorisoseurantalossa.

Syvärillä

Tammikuussa 1944 komppaniamme lähti junakuljetuksena Äänislinnaan, josta meidät parin viikon kuluttua komennettiin Viestipataljoona 32:n toiseen komppaniaan (2/VP 32) 11. Divisioonan alaisuuteen. VP 32:n esikunta ja meidän komppaniemme sijoituspaikka oli Plotiznon kylä Syvärin etelärannalla. Siellä majoituimme kylän harmaisiin mökkeihin. Tulimme Plotiznoon asemasodan aikana. Rintamavastuussa tällä kohtaa - Särkijärvi- Kimjärvi- linjalla - oli I/JR 8. Meidän tehtävämme oli ylläpitää viestiyhteyksiä eri yksikköjen välillä ja rakentaa kiinteitä puhelinlinjoja. Lisäksi suoritimme huoltotehtäviä ja hoidimme vartiovuorot yöllä majoitusalueella.

Huoltotehtävistä on mainittava mottitalkoot talvella. Jokaisen miehen oli tehtävä motti halkoja polttopuiksi. Kirves ja pokasaha olivat työvälineinä. Metsä oli tiheää Syvärin rantamilla. Puut tahtoivat jäädä konkeloiksi tottumattomalta. Halot piti hakea lumikelin aikana metsästä hevosilla. Varsinaiset hevosmiehet tallilla sanoivat meille nuorille: “Tuossa on kopukat, valjaat ja reki. Alkakaa valjastaa!" Oli siinä ihmettelemistä! Kaikki tämä oli aivan ensikertaista ja uutta meikäläiselle. Valmiiksi kuormaamani reki kaatui metsässä, kun sitä kääntäessäni reen jalas tarttui kantoon. Halot piti latoa uudestaan rekeen, ja vasta sitten päästiin ajamaan Syvärin jäätä kohti kylää. Vielä oli jännitettävä, kestääkö rikkoutunut reki, kun noustaan jyrkkää rantatöyrästä. Ja onnistuihan se!

Huhtikuussa -44 sain odottamatta komennuksen kirjuriksi pataljoonan esikuntaan. Se merkitsi muuttoa tutuksi tulleesta porukasta esikunnan tiloihin.

Junakuljetus pysähtyi ennen Tuulosta

Alkukesästä tuli pataljoonaamme joitakin vanhoja nostomiehiä, jotka sanoivat meille nuoremmille: "Pojat, saattepa nähdä, että pian täältä lähdetään ja äkkiä kans."

Lähtö tuli, mutta hallittu sellainen. Vaikeudet tulivat vasta matkalla Karjalan kannakselle. VP 32:n siirtyminen Syväriltä Karjalan kannakselle alkoi 16.6.–44. Ylitimme Syvärin virran Pidman siltaa pitkin. Marssi Plotiznon kylästä kulki reittiä Pidma-Tokkari-Kuujärvi-Kuittinen Mäkriän rautatieasemalle, jonne pataljoona leiriytyi aamulla 22.6. Maataistelukoneet häiritsivät marssia koko ajan ja aiheuttivat myös tappioita. Häirintä jatkui, kun junan kuormaus aloitettiin klo 21. Yksi pommeista osui keskelle erästä tavaravaunua. Ehdin suojautua vaunun lähellä olevaan monttuun. Sain melkoisen hiekkaryöpyn niskaani. Yksi sotamies katosi pommituksessa ja toinen haavoittui.

Kuormaus kesti kaksi tuntia. Sen jälkeen miehistö marssi kaksi kilometriä asemalta erään metsikön kohdalle, josta se nousi vaunuihin. Juna, jossa oli 500 miestä ja pataljoonan kalusto, pääsi lähtemään 23.6. klo 1.15, mutta joutui pysähtymään klo 4.00 Alavoisten ja Tuuloksen asemien välille jatkuvien ilmahyökkäysten takia.

Kuljetuksen johtaja kapteeni Keitanen antoi määräyksen junan siirtämisestä Tuulosjoen yli tyhjänä ja miehistön marssimisesta Tuuloksen aukeat kiertäen paikkaan, jonne junankin piti siirtyä. Saimme käskyn ottaa mukaan kukin vain kiväärin, patruunavyön ja leipälaukun. Selkäreppu, jossa oli mm. vähäinen henkilökohtainen omaisuutemme, piti jättää junaan. Radan oikealla puolella oli peltoaukea ja sen takana metsä, jonne pataljoona oli määrätty kokoontumaan. Maataistelukoneet piiskasivat koko ajan kohti metsää syöksähteleviä miehiä. Tässä vaiheessa joukot hajosivat ja monet joutuivat erilleen omista yksiköistään. Metsässä jouduimme odottelemaan uusia käskyjä, sillä tilanne oli epäselvä. Vihdoin pataljoona lähti marssien kohti Vitelettä tavoitteena Laatokan rantatie. Juna jäi mottiin, sillä vihollisen maihinnousujoukot rantautuivat klo 5.30 Tuulosjoen suulle. Jo kello 7.30 (23.6.) sillä oli 3 kilometriä leveä ja yli puoli kilometriä syvä sillanpääasema hallussaan. Rauta- ja maantie olivat myös samalla vihollisen katkaisemia.

Juhannuspäivänä sissipartio kävi tuhoamassa kuljetusjunamme. Menipä siinä itse 11. Divisioonan esikunnan arkistoakin. Hevoset piti ampua, koska niitä ei voitu saada vahingoittumattomina alas vaunuista.

Raja-Kontuun saavuimme 27.6. Siellä pidettiin marssitauko. Menin tien vieressä olevaan taloon etsimään lepopaikkaa. Talo oli täynnä vierasta porukkaa, joten palasin tielle. Samassa näin maataistelukoneiden hyökkäävän. Heittäydyin maahan ladon seinustalle tien toisella puolella. Konekiväärin luotisuihku iskeytyi maahan puolisen metriä päästäni ja pommi osui taloon, jonne äsken pyrin lepäämään. Se oli surmanloukku; siellä kuoli ja haavoittui useita miehiä.

Marssi jatkui Salmiin, jossa yksikköihinsä ilmoittautui kuljetusjunasta harhailemaan lähteneistä 6 aliupseeria ja 53 sotamiestä. Salmista VP 32 pääsi sitten lähtemään junalla Karjalan kannakselle. Tulimme Ihantalan rintamalohkolle heinäkuun alussa. Pataljoonan esikunta asettui maalaistaloon Juustilassa ja toimi siellä 21.9. saakka. Samana päivänä pataljoona lähti marssille kohti Taavetin asemaa, josta se junakuljetuksena siirrettiin Kouvolan, Pieksämäen ja Haapamäen kautta Liminkaan. Härkävaunun ovelta vilkutin kodin kohdalla, kun juna porhalsi Keuruun aseman ohi.

Kohti Käsivartta

Joukkueenjohtajamme, ylikers. Vilho Penttinen lauleskeli usein itsekseen Syvärillä ollessamme: "Milloin Pohjolan, milloin Pohjolan nähdä saan."

Nyt se Villen toive toteutuu!", kiusoittelivat pojat Villeä, kun marssimme Limingasta kohti Oulua. Tarkempaa marssin kohdetta emme silloin kuitenkaan tienneet. VP 32 siirtyminen laivalla Oulusta, Toppilan satamasta, Tornion Röytän satamaan alkoi 5.10.–44. Rahtilaiva, jolla osa pataljoonastamme kuljetettiin, oli jokseenkin täynnä miehistöä ja kalustoa. Laivan ruumassa oli niin paha haju, etten uskaltanut merisairauden pelossa jäädä sinne. Istuin laivan kannella savupiippuun nojaten ja yritin nukkua. Jossain Pohjanmeren yllä lensi korkealla saksalainen Stuka-syöksypommittaja, mutta se ei hyökännyt kimppuumme. Stukan tuhoja näimme sitten Röytän satamassa: joku laiva oli saanut täysosuman ja joitakin rakennuksia oli vaurioitunut. Hevosten jäännöksiä lojui maassa ja roikkui puissa. Vastaamme hinattiin proomua, jossa oli runsaasti Tornion taistelussa kaatuneita sotilaitamme.

Röytän satamasta pääsimme junalla Tornioon, josta VP 32 eteni Tornionjokivartta kohti pohjoista jalkaväkeä seuraten. Joukkojen eteneminen oli usein saman sävyistä, alinomaista koukkaamista ja saksalaisten vetäytymistien katkaisuyrityksiä, ja vastaavasti tien suunnassa etenemistä, kun vihollinen oli saatu irtautumaan.

Saksalaiset noudattivat "poltetun maan taktiikkaa". Puhelinpylväätkin oli paikoin räjäytetty, mikä hidasti kiinteiden puhelinyhteyksien korjaamista. Miinoja oli asennettu paitsi teihin ja siltoihin, myös aivan odottamattomiin paikkoihin, kuten joidenkin rakennusten oviin ansaksi niiden avaajalle. Miinat aiheuttivat meikäläisille joukoille menetyksiä sekä kaatuneina että haavoittuneina.

VP 32 saapui Muonion tasalle 31.10. Siellä oli käyty kiivaita taisteluita 26.-29.10, minkä jäljiltä kirkonkylä oli täysin tuhoutunut.

Palojoensuulla

Muonion taisteluiden jälkeen alettiin vanhempia ikäluokkia kotiuttaa. Näin tapahtui myös VP 32:ssa. Meidät v. 1925 syntyneet asevelvolliset sijoitettiin JR 8:n eri yksikköihin. Minut siirrettiin VP:n kirjurin tehtävistä puhelinmieheksi rykmentin viestiosastoon.

Muonion jälkeen vihollinen asettui asemiin marraskuun loppupuolelle asti Palojoensuu- Ruotkajärvi-linjalle. Saavuimme Palojoensuulle 10.11. Satoi räntää. Mieliala oli melko matalalla. Sitä lisäsi vihollisen tykistön ampuma tuli-isku naapuriosaston majoitusalueelle. Keskityksessä kaatui ja haavoittui useita miehiä, mm. jämsäläinen Antti Pahula kaatui ja jämsäläinen Toivo Mäntylä haavoittui, molemmat entisiä ryhmätovereitani.

Marraskuun 17. päivänä Käsivarren suomalaisosaston komentajaksi tuli eversti Puroma. Hän päätti katkaista saksalaisten välittömässä selustassa Palojoensuulta Enontekiön kirkonkylään johtavan tien näin eristääkseen kirkonkylän seudulla olevat vastustajat Palojoensuussa olevista päävoimista. Operaatiossa joukkomme kohtasivat lujan vastarinnan ja tavoite jäi saavuttamatta. Tappiot olivat molemmin puolin huomattavat.

Enempää ei joukkojemme tarvinnut Palojoellasuulla hyökkäillä sillä marraskuun 25. päivänä saksalaiset alkoivat irrottautumisen. Se tapahtui niin nopeasti, että seuraavana aamuna kaikki saksalaiset olivat kadonneet asemista.

Kaaresuvannossa

Lähdimme päätietä hiihtäen seuraamaan saksalaisia, joihin ei saatu kuitenkaan kosketusta. Etenemistämme viivyttivät silta-, rumpu- ja tieräjäytykset sekä runsaat miinoitukset, joita ali vaikea havaita vasta sataneen lumen alta. Kaamosaika oli parhaimmillaan. Päivää ei juuri erottunut yöstä. Päivällä hiihdettiin, illalla pystytettiin teltat tienvarteen, tallattiin lumi tiiviiksi teltan pohjalle, haettiin havuja tai tunturikoivun oksia makuupaikan alusiksi. Polttopuita oli varattu tavallisesti kuormastoon teltan lämmitystä varten, niin ettei niitä tarvinnut etsiskellä marssin aikana. Aamulla teltat purettiin ja kuormattiin rekiin. Hiihtomarssi jatkui. Lämpötila vaihteli nollakelistä 40 asteen pakkaseen, jolloin paleltumilta ei voinut välttyä.

Marraskuun 30.päivänä saavuimme Lätäsenoon Joen takana piirtyi loputon tunturijono taivaanrantaa vasten. Asetuimme puolustusasemiin Kaarresuvannon tienoille.

Saksalaisilla oli viimeinen vahva puolustusasema noin 4-6 kilometriä länteen kohoavan mahtavan tunturijonon rinteitä pitkin. Puolustuslinjan sijaintia osoittavat etelästä pohjoiseen sellaiset nimet kuin Nunas, Kuolbanoaivi, Palkisvaara, Aksikielas ja Kalkkoaivi. Pituutta asemalla on Suomen puolella kolmisen peninkulmaa, mutta se jatkuu varmistuslinjana kauas Norjan puolelle aina Kautokeinoon saakka. Tämän Sturmbock-aseman rakennustyö oli aloitettu heinäkuun puolessa välissä 1944. Kerrotaan, että syyskuun puolella työmaalla työskenteli hieman kolmatta tuhatta miestä, joukossa 750 puolalaista. Sturmbock-asemassa oli 311 korsua, joista 138 oli täysin valmiina. Teitä oli rakennettu vaikeaan maastoon 53 kilometriä ja ampuma-alaa raivattu yki 2 miljoonaa neliökilometriä. Tämä asema oli syksyllä 1944 käytännöllisesti katsoen voittamaton, vaikka sen rakentaminen olikin osittain vielä kesken.

Ensimmäiseksi tehtäväksemme saimme puhelinyhteyden rakentamisen kranaatinheittimen tuliasemasta tulenjohtopaikalle tunturin rinteellä. Olin juuri saanut tapsit kiinni kenttäpuhelimeen, kun vastustajan puolelta alkoivat kranaatinheittimen ammukset viheltää. Hyppäsimme kaikki kolme miestä samaan pieneen poteroon suojaan. Ammukset myllersivät maan lähellämme ja kauempanakin. Keskitys katkaisi tapsit, joten kaksi miestä ryhmästämme lähtivät vikapartioon Minä jäin tulenjohtopaikalle odottamaan yhteyden saamista tuliasemaan. Saksalaiset olivat kuuntelun perusteella pystyneet mittauslaitteillaan laskemaan sijaintimme ja osuivat lähelle.

Partioretkiä tehtiin puolin ja toisin. Vihollispartio saattoi joskus ilmoittaa liikkumisestaan. Muistan yhden tällaisen tapauksen. Olin tulenjohtopaikalla puhelinpäivystäjänä, kun edestäpäin alkoi kova käsiaseiden tulitus. Luotisuihkut rapisivat puiden oksissa. Se aiheutti meissä hiljattain rintamavastuuseen joutuneissa nuorissa sotilaissa hämmennystä. Jotkut lähtivät ryntäämään majoitusalueelle. Otin puhelinyhteyden krh:n johtotelttaan ja kerroin tilanteesta. Tulitus loppui kuitenkin pian ja tilanne rauhoittui. Etumaastossa en havainnut mitään liikettä. Ammunnan tarkoituksen lienee ollut vain häirintä.

Tunturimaastossa rintamalinjojen väli oli useita kilometrejä. Selkeällä säällä saattoi kuitenkin kiikarilla nähdä vastapuolen vartiomiehen liikkuvan omalla vartiopaikallaan. Meidän krh:n tulenjohtopaikkamme oli Kilpisjärvelle menevän tie varressa. Molemmin puolin tietä oli konekivääripesäke ja niiden sivustoilla muutamia vartiomiehiä. Partiot varmistivat myös sivustoja.

Kaamoksessa nukuimme paljon. Teimme vain välttämättömät huoltotyöt, kuten polttopuiden hankinnan, hoidimme vartiovuorot ja päivystykset tulenjohtopaikalla. Muona oli parempaa kuin aikaisemmin, sillä töpinä sai ostaa muonaa Ruotsin puolelta. Erityisen maukkaalta maistuivat riisipuuro ja ruotsalainen vanikka.

Talvikauden asuimme pääasiassa teltoissa. Täällä Käsivarressa meillä oli englantilaiset puolijoukkueteltat. Lämmön säilymiseksi käytettiin kahta telttaa päällekkäin. Lumi ulottui teltan räystäisiin asti. Nukkumaan käydessä levitimme puoliturkin koivunvarpujen päälle, riisuimme asetakin ja päällyshousut sekä huopaiset hiihtokengät jalasta. Peitoksi vedimme huovan päällemme. Turkislakin pidimme päässä, koska pää oli teltan ulkoseinää vasten. Kaminassa paloi "ikuinen tuli", mikä merkitsi vartiovuoroja "kipinämikkona." Joulunvietto Lätäsenossa jäi pysyvästi mieleeni. Jouluyönä sotilaspastori Kari Porra piti joukoillemme jumalanpalveluksen. Seisoimme suksilla rivissä järven jäällä, mahtavat revontulet leiskuivat tähtikirkkaalla taivaalla. Lauloimme "Enkeli taivaan..." Pastori luki jouluevankeliumin, puhui rauhasta, jota taivaallinen sotajoukko jouluyönä julisti ja luki rukoukset.

Jumalanpalveluksen jälkeen pääsimme pitkästä aikaa saunaan. Pieni korsusauna oli rakennettu rantatöyrääseen. Pukuhuoneena toimi lämmittämätön teltta. Joukkojen saunominen kesti kauan, sillä sauna piti välillä lämmittää uudelleen. Kun meidän joukkueemme pääsi saunomaan viimeisenä, ei kiuas enää juuri kihissyt. Otin yhden kiven kiukaalta käteenikin todetakseni sen vain lämpimäksi. Yhtä kaikki heitimme löylyä, kylvimme männynoksista tehdyillä vihdoilla ja peseydyimme kylmällä vedellä. Tuntui todella hyvältä peseytyä pitkästä aikaa. Iloitsimme myös puhtaista alusvaatteista, joiden saumoista meidän kuitenkin täytyi nyppiä täit ja saivareet, kun pääsimme oman teltan lämpöön.

Koukkaus Sturmbock-asemaan

Joulukuun loppupuolella saimme käsiimme saksalaisten lentolehtisiä, joissa he varoittivat suomalaisia, etteivät he hulluttelisi hyökkäämällä ja tapattamalla miehiään, sillä saksalaiset lähtisivät oma-aloitteisesti aikanaan Strumbock-asemista.

Suomalaiset totesivat vastustajan puolella vilkasta ajoneuvoliikennettä, ja arvokkaita tietoja saatiin myös ruotsalaisilta. Tammikuun 9. päivänä saksalaisten havaittiin tyhjentäneen asemansa pohjoisosassa olevan Adjahoaivin tunturin kohdalla, ja seuraavana päivänä oli sen eteläpuolella oleva Kalkkoaivi vapaa vihollisista. 12.1. saksalainen 7. Vuoristoarmeija oli hävinnyt suomalaisten edestä marssiakseen saman tien Narvikiin.

Seuraavana päivänä pääsi käyntiin saksalaisten takaa-ajo. Meidän joukkueemme (kuuluin silloin I/JR8:n Esik. Komppaniaan) lähti joenuomia ja kuruja hyväksi käyttäen koukkaamaan Strumbock-asemaan. Meillä oli mukana kenttäradio, jota kiskoimme ahkiossa. Välillä heitimme antennin puunoksaan ja otimme yhteyden pääjoukkoihin, jotka ehtivät ennen meitä saksalaisten asemiin.

Saksalaisten tyhjiinkin asemiin tunkeutuminen oli erittäin vaarallista, sillä ne oli miinoitettu taitavasti. Pioneerimme ehtivät etsiä ja hävittää vain rajoitetun osan miinoista. Kuljimme heidän raivaamissaan urissa. Ei ihme, että vahinkoja sattui. Eräs soppakuski ajoi reellä miinaan hevosen silpoutuessa kuoliaaksi silmiemme edessä. Kuski säilyi ehjänä kuorman päällä.

Arktinen myrsky myllersi noina päivinä. Tunturin laelle pystytimme telttamme yöpymistä varten. Se oli vaikea tukevasti kiinnittää maahan. Niinpä myrsky repi yöllä toisen puolen telttakankaasta irti maasta ja heitti sen toisen puoliskon päälle. Aamuyöllä huomattiin, että osa miehistä nukkui taivasalla. Väsyneet soturit eivät olleet heti heränneet, vaikka kattoa ei enää ollutkaan suojana.

Sturmbock-asemasta lähti saksalaisia ajamaan takaa vain vahvennettu ev.luutn. Loimun johtama komppania. Pääosa joukoistamme jäi paikalleen Kaaressuvantoon rakentamaan lumiaitoja ja keräilemään puuta kitukasvuisista metsistä.

Vähitellen laskeuduttiin Käsivarresta alaspäin. Maaliskuussa olimme Kangosjärven tasalla. Siellä piti rykmentin asetarkastaja, majuri Kalle Priha, asetarkastuksen. Hän kulki rivistömme edessä hitaasti ja huomasi, että kivääristäni puuttui jyvä. Hän seisahtui kohdalleni ja totesi: "Sotamiehellä ei ole jyvää kiväärissä.” "Ei ole, herra majuri, se on pudonnut huomaamattani", vastasin. "Mitä sotamies tekisi tuolla kiväärillä, jos vihollinen hyökkäisi?”, asetarkastaja kysyi. "Ampuisin sillä kaaritulta, herra majuri", vastasin. Majuri Priha naurahti, tarkasteli kivääriäni hetken ja käski vaihtaa se kelvolliseen aseeseen varastolla katselmuksen jälkeen.

Radiokurssi Oulussa ja sairastuminen

Sain komennuksen kuuden viikon pituiselle radiokurssille, joka alkoi huhtikuun 10. päivänä. Kurssipaikkana oli Pikku-Berliini, entinen saksalaisten parakkikylä, lähellä Oulun keskustaa.
Opiskelu oli hyvin tiivistä: luentoja sähkö- ja radio-opissa sekä sähkötysharjoituksia.

Äitini kävi minua tapaamassa toukokuun alkupuolella. Sain sitä varten iltalomaa. Osallistuimme iltahartauteen Oulun tuomiokirkossa ja istuimme iltaa kahvilassa. Tämä äidin lyhyt tapaaminen ilahdutti minua suuresti, sillä lomastani oli kulunut jo vähän toista vuotta. Äitini kävi Oulussa Kalajoelta käsin, jossa hän vieraili Sirkka-siskoni perheessä.

Ennen radiokurssin päättymistä sairastuin kurkkumätään. Minut passitettiin heti 22.5. Oulun varuskunnan sairaalaan, jossa sain heti seerumin. Ensimmäisen yön häälyin tajuisen ja tajuttoman olotilan välillä eristyshuoneessa. Muutaman päivän kuluttua minut siirrettiin potilashuoneeseen, jossa oli kymmenkunta kurkkumätäpotilasta. Kurkkumätäepidemia kaatoi petiin Lapin sodan taistelijoita itse sodan päätyttyä.

Makasin Oulun varuskunnan sairaalassa kaksi kuukautta, mutta kurkkumätäbasillit eivät hävinneet tonsilleistani. Niinpä minut lähetettiin erään toisen kurkkumätäpotilaan kanssa Lahden kaupungissa toimivaan keskussotilassairaala 2:een. Matkustimme paaripotilaina konduktöörin vaunun matkatavaraosastossa, ettemme joutuisi muiden matkustajien kanssa kosketuksiin. Keskussotilassairaalassa lääkintäeversti Björk poisti nielurisani, minkä jälkeen "pöpöt" hävisivät nielustani. Kuukauden toipumisloman jälkeen kävin KSS:ssa jälkitarkastuksessa, jolloin sain määräyksen ilmoittautua JR 8:n esikunnassa Kouvolassa. Sieltä minut kotiutettiin 8.9.1945 kolmisen kuukautta myöhemmin kuin muut radiokurssin oppilaat.

Palasin kotiin armeijan "kenttäharmaissa", kuten silloin oli tavallista. Siviilivaatteet olivatkin käyneet pieniksi tai tulleet käytetyiksi. Pitkän sairauden jälkeen olin yhä huonossa kunnossa ja mieliala oli apea. Miten voisin jatkaa koulunkäyntiä? En halunnut enää 20-vuotiaana rintamamiehenä mennä V luokalle Haapamäen yhteiskouluun.

Hajanaista koulunkäyntiä

Koulunkäyntini oli ollut sodan aikana hajanaista. Saatuani päästötodistuksen Vpl Pyhäjärven Alakylän kansakoulusta keväällä 1938 pääsin jatkamaan koulunkäyntiä samana syksynä Käkisalmen yhteislyseon I A-luokalla. Koulutalo oli uusi ja ilmapiiri koulussa oli innostava. Kuljin koulumatkat junalla päivittäin. Koulutyö aloitettiin syksyllä 1939 valoisin mielin, mutta lukukausi keskeytyi jo lokakuun alussa YH:n vuoksi. YH muuttui sodaksi ja koulutalo jäi sotilaskäyttöön. Sen jälkeen en enää Käkisalmen yhteiskoulun ovea avannutkaan.

Perheen muutto Keuruulle tammikuun alussa 1940 merkitsi myös siirtymistä uuteen kouluun, Haapamäen yhteiskouluun. Koulutyö pääsi alkamaan poikkeuksellisesti vasta elokuun 1. päivänä ja kesti kaksi kuukautta, jolloin tapahtui luokalta siirto ja uusi lukuvuosi alkoi lokakuun 1. päivänä 1940. Siirtoväkeen kuuluvien oppilaiden tulo kouluun aiheutti ahtautta luokissa ja vaikeutti opetustyötä. Kevättodistukseen 1940 minut onkin merkitty ylimääräiseksi oppilaaksi Haapamäen yhteiskouluun.

Lukuvuosi 1941–42, jolloin olin IV luokalla, oli sekä koulun että minun kannaltani vaikea. Koulutyö päättyi keväällä 1942 jo huhtikuun viimeisenä päivänä. Kesällä uudelleen syttynyt sota aiheutti koululle jälleen sotilasmajoituksen, minkä johdosta keskikoulu voi aloittaa työnsä vasta marraskuun 14. päivänä. Noin kuukausi koulun alkamisesta sairastuin umpisuolentulehdukseen. Sen hoito Jyväskylän yleisessä sairaalassa ennen leikkausta ja sen jälkeen vei paljon aikaa. Jäin IV luokalle, koska olin poissa koulusta 257 tuntia. Kevätlukukauden lopulla 1943 jouduinkin sitten lähtemään asepalvelukseen 18-vuotiaana.

Opiskelu Niinisalon internaatissa

Syksyn -45 aikana sain tietää, että valtioneuvoston kotiutettuja oppikouluisia varten perustama sisäoppilaitos Niinisalossa jatkaa toimintaansa silloin meneillään olevan kurssin jälkeenkin. Valtion Sisäoppilaitos (VSO) oli aloittanut toimiinsa saman vuoden helmikuussa Taavetissa, mutta siirrettiin pian Niinisaloon, jossa sen käyttöön saatiin sodan aikana upseerikouluna olleet tilat.

Upseerikoulun tuvat toimivat sekä asuntoina että luokkina. Toisella puolen tupaa olivat kerrossängyt ja kaapit, toisella puolella pulpetit, opettajan pöytä ja kirjoitustaulu. Kouluun saatiin pätevät opettajat valtion oppikouluista. Oppilaat alkoivat kutsua oppilaitosta internaatiksi ja oppilaita "Interparroiksi" erotuksena normaalin koulun teineistä. Lukiossa oppilaiden piti valita opintosuuntansa joko matemaattisluonnontieteellisten tai humanististen aineiden linjalta. Yhden kurssin opetukseen käytettiin aikaa noin kolme ja puoli kuukautta. Kurssien välissä oli lomaa viikon verran, jolloin oppilaat saivat poistua internaatista, muulloin vain pakottavista syistä rehtorin luvalla. Opetus, asuminen, tutkinnot ja todistuksen olivat ilmaisia. Ruosta ja muusta huollosta maksettiin kuukausimaksu. Ruoka oli “kortilla”. B-elintarvikekorttiannokset (henkinen työ) ei riittäneet, mutta alkuvaikeuksien jälkeen saatiin lisämuonaa 200 g leipää ja 25 g rasvaa päivää ja henkilöä kohti.

Hain Internaatin III kurssille (20.11.45-15.3.46) keskikoulun V luokalle. Minut hyväksyttiin aloittamaan opinnot. Jatkoin sitten lukiossa humanistisella linjalla kolme kurssia. Viimeinen kurssi päättyi 20.3.47. Samana keväänä kirjoitin ylioppilaskokeet Haapamäen yhteiskoulussa koulun abiturienttien kanssa ja sain ylioppilastodistuksen yhteisessä päätösjuhlassa.

Aihe

siirtoväki, Karjala, Pyhäjärvi Vpl., koulunkäynti, asepalvelus, sodankäynti, jatkosota, saksalaiset, Lapin sota, Niinisalo (Kankaanpää), Haapamäki (Keuruu)

Klikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.

Kuvaus

Tekijä

Julkaisija