Suuremmilla maatiloilla työskenteli aikoinaan tilan oman väen lisäksi piikoja ja renkejä. Palvelusväki palkattiin kerran vuodessa tavallisesti jonain syyskuun alun sunnuntaina järjestetyillä niin sanotuilla pestuumarkkinoilla, joita pidettiin suurimmissa kirkonkylissä ja kaupungeissa.
Pestuumarkkinoiden jälkeen rengit ja piiat olivat vielä entisessä palveluspaikassaan marraskuun alkuun saakka. Heille maksettiin palkka 1. marraskuuta ja sen jälkeen alkoi yhden tai kahden viikon mittainen vapaaviikko, joka oli palvelusväen ainut lomaviikko koko vuonna.
Viikolla oli kansankielessä useita eri nimityksiä eri puolilla Suomea kuten römppäviikko, rukkasviikko, kekriviikko, väliviikko, jaka-aika tai kissaviikko. Palvelusväki itse saattoi kutsua sitä nimellä vapaa viikko, oma viikko, friiviikko tai riiviikko.
Kissaviikko ajoittui kekrin eli köyrin aikaan, mutta sillä ei ollut kalenterissa kiinteää päivämäärää. Kekrin alkaminen riippui kunkin vuoden sääoloista ja vuodentulon määrästä. Loman viettoon olisi siten aikaa vasta, kun kiireellisimmät työt olivat taloissa tehty ja sato korjattu.
Viikon aikana palvelijat saivat vielä halutessaan ruuan entisestä palvelustalostaan. Emäntien piti palkata tuolle viikolle niin sanottu kissaviikkopiika. Renkien työt soviteltiin mökinmiesten ja taksvärkkien avulla.
Pyhäinpäivän lauantai-iltana, jolloin ”länget katkesivat” palvelusväen hartioilta, matkasi talosta eväsnyytteineen palvelusväki omille kotimökeilleen, sukulaisten tai hyväntahtoisten ihmisten luo vapaaviikkoaan viettämään.
Palvelusväki teki tuona aikana omia töitään. Naiset kehräsivät ja kutoivat, renkimiehet kulkivat taloissa pyytelemässä pyhäinpäivän loppuja ruokia tai lähtivät metsään ”oravoimaan” eli ampumaan oravia myydäkseen oravannahkoja.
Yksi tuo ajan kekrilaulu kuuluu näin: ” Ei aina kekri kestä, eikä aina tupia pestä. Ei aina röyky, eikä aina möyky, eikä aina viina pikarissa läiky.” Isäntäväen näet kuului varustaa palkollisensa hyvillä eväillä matkaan. Eväsnyyttiin saatettiin laittaa lampaanreittä, juustoa, hapanleipää, hiivaleipää, varituisia eli hieman imellytettyä perunaruislimppua, sianlihaa ja voita.
Pihlajaveden Lapinperällä oli kissaviikon maanantaina tapana järjestää miesväen kesken ampumakilpailu. Tiistaina oli puolestaan iltamien aika, mutta eri kylien tansseja yhdistelemällä saattoi tanssimaan päästä joka ilta.
Lomalta paluun päivän kunniaksi talo tarjosi yleensä koko väelle paremman ja runsaamman aterian. Samoin palkolliset saattoivat viettää vapaammin vielä viimeisen lomapäivänsä. Työsuhde alkoi marraskuun alkupuolella ja kesti vuoden siitä eteenpäin.
Osan palkasta saattoi jo saada etukäteen niin sanottuna pestuurahana. Rahan lisäksi renkien palkkaan kuuluivat niin sanotut parseelit, joihin kuului villakankainen puku, kaksi paria saappaita, kaksi paria villasukkia, kaksi paitaa ja kaksi paria alushousuja.
Piikojen parseeliin kuului puolestaan työ- ja kirkkokenkiä, villoja, pellavia tai hamppuja, kapan tai kahden ala pellavamaata omaa viljelystä varten ja leninkikangas. Se saattoi olla vaatimattomampi lampaanvillasta kudottu kangas tai sarssinen eli ohuesta silkki- tai puuvillaloimista ja villakuteista kudottu kangas.
Vuotuisena rahapalkkana maksettiin rengeille noin 150–160 markkaa eli nykyrahassa (vuonna 2022) mitaten noin 900 euroa. Säästeliäät palkolliset eivät yleensä nostaneet tiliänsä vuoden aikana, vaan se saatiin vasta kissaviikolle lähdettäessä.
Tuolloin saatettiin saada palkaksi myös paloviinaa. Piiatkin ottivat viinaa palkakseen - ei juodakseen, vaan vaihtaakseen sen rahaan. Piian rahapalkka kun oli puolet rengin palkasta.
Kysymyksiä keskustelun tueksi:
1. Kuinka useasti palvelusväki palkattiin vuoden aikana?
2. Millä nimellä palvelusväen palkkaamisen markkinoita kutsuttiin?
3. Millainen loma palvelusväellä oli? Mitä silloin tehtiin?
4. Millaista palkkaa palkkaa palvelusväki sai?
Pestuumarkkinoiden jälkeen rengit ja piiat olivat vielä entisessä palveluspaikassaan marraskuun alkuun saakka. Heille maksettiin palkka 1. marraskuuta ja sen jälkeen alkoi yhden tai kahden viikon mittainen vapaaviikko, joka oli palvelusväen ainut lomaviikko koko vuonna.
Viikolla oli kansankielessä useita eri nimityksiä eri puolilla Suomea kuten römppäviikko, rukkasviikko, kekriviikko, väliviikko, jaka-aika tai kissaviikko. Palvelusväki itse saattoi kutsua sitä nimellä vapaa viikko, oma viikko, friiviikko tai riiviikko.
Kissaviikko ajoittui kekrin eli köyrin aikaan, mutta sillä ei ollut kalenterissa kiinteää päivämäärää. Kekrin alkaminen riippui kunkin vuoden sääoloista ja vuodentulon määrästä. Loman viettoon olisi siten aikaa vasta, kun kiireellisimmät työt olivat taloissa tehty ja sato korjattu.
Viikon aikana palvelijat saivat vielä halutessaan ruuan entisestä palvelustalostaan. Emäntien piti palkata tuolle viikolle niin sanottu kissaviikkopiika. Renkien työt soviteltiin mökinmiesten ja taksvärkkien avulla.
Pyhäinpäivän lauantai-iltana, jolloin ”länget katkesivat” palvelusväen hartioilta, matkasi talosta eväsnyytteineen palvelusväki omille kotimökeilleen, sukulaisten tai hyväntahtoisten ihmisten luo vapaaviikkoaan viettämään.
Palvelusväki teki tuona aikana omia töitään. Naiset kehräsivät ja kutoivat, renkimiehet kulkivat taloissa pyytelemässä pyhäinpäivän loppuja ruokia tai lähtivät metsään ”oravoimaan” eli ampumaan oravia myydäkseen oravannahkoja.
Yksi tuo ajan kekrilaulu kuuluu näin: ” Ei aina kekri kestä, eikä aina tupia pestä. Ei aina röyky, eikä aina möyky, eikä aina viina pikarissa läiky.” Isäntäväen näet kuului varustaa palkollisensa hyvillä eväillä matkaan. Eväsnyyttiin saatettiin laittaa lampaanreittä, juustoa, hapanleipää, hiivaleipää, varituisia eli hieman imellytettyä perunaruislimppua, sianlihaa ja voita.
Pihlajaveden Lapinperällä oli kissaviikon maanantaina tapana järjestää miesväen kesken ampumakilpailu. Tiistaina oli puolestaan iltamien aika, mutta eri kylien tansseja yhdistelemällä saattoi tanssimaan päästä joka ilta.
Lomalta paluun päivän kunniaksi talo tarjosi yleensä koko väelle paremman ja runsaamman aterian. Samoin palkolliset saattoivat viettää vapaammin vielä viimeisen lomapäivänsä. Työsuhde alkoi marraskuun alkupuolella ja kesti vuoden siitä eteenpäin.
Osan palkasta saattoi jo saada etukäteen niin sanottuna pestuurahana. Rahan lisäksi renkien palkkaan kuuluivat niin sanotut parseelit, joihin kuului villakankainen puku, kaksi paria saappaita, kaksi paria villasukkia, kaksi paitaa ja kaksi paria alushousuja.
Piikojen parseeliin kuului puolestaan työ- ja kirkkokenkiä, villoja, pellavia tai hamppuja, kapan tai kahden ala pellavamaata omaa viljelystä varten ja leninkikangas. Se saattoi olla vaatimattomampi lampaanvillasta kudottu kangas tai sarssinen eli ohuesta silkki- tai puuvillaloimista ja villakuteista kudottu kangas.
Vuotuisena rahapalkkana maksettiin rengeille noin 150–160 markkaa eli nykyrahassa (vuonna 2022) mitaten noin 900 euroa. Säästeliäät palkolliset eivät yleensä nostaneet tiliänsä vuoden aikana, vaan se saatiin vasta kissaviikolle lähdettäessä.
Tuolloin saatettiin saada palkaksi myös paloviinaa. Piiatkin ottivat viinaa palkakseen - ei juodakseen, vaan vaihtaakseen sen rahaan. Piian rahapalkka kun oli puolet rengin palkasta.
Kysymyksiä keskustelun tueksi:
1. Kuinka useasti palvelusväki palkattiin vuoden aikana?
2. Millä nimellä palvelusväen palkkaamisen markkinoita kutsuttiin?
3. Millainen loma palvelusväellä oli? Mitä silloin tehtiin?
4. Millaista palkkaa palkkaa palvelusväki sai?
Aihe
palvelusväki, piiat, rengit, vuosiloma, maatilat, työsuhde, 1800-luku, Pihlajavesi (kunta)Klikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.
Kuvaus
Artikkeli kertoo entisajan palvelusväestä maatiloilla ja siitä, miten toimittiin työsuhteen vaihtuessa syksyisin.
Lähde
Lappi, Liisa (toim.) 1986. Varituisia ja hapankalaa. Keuruun maa- ja kotitalousseura. Keurusprint.
Suur-Keuruun Sanomat. 2.11.1954, s. 3. Tenet (nimim.)
Julkaisija
Keuruun kaupunginkirjasto