Kirkonkäynti

Kirkonkäynti

Miespolvi pari taaksepäin kirkonkäynti vallan yleistä ja lienee ollut pakollistakin. Ukon -ja Kaijanselkien rantamaiden asukkaat aina Hokkasta, Musturia ja Särkistä myöten joka sunnuntai kirkossa. Etäisimmistä perukoista matkaa Keuruun kirkolle noin 45 km.

Kirkkotie talvella

Haikankyläläiset ja Kopareen talon alustalaiset sekä Kurkijärven rantamien asukkaat aina Ruoveden rajaa myöten ajoivat Ukonselkää pitkin Peltolahden pohjaan ja siitä Saarimäen, Keskisen ja Viikin kautta kirkonkylään.

Kesäreitti

Haikkasalon puoli kokonaisuudessaan ja Myllyperä yksityisveneellään Ukonselän yli ja Kolhon taikka Kuivansalmen kautta Kaijanselälle, jossa päädyttiin Koikan rantaan, jonne Kolhon ja Kureniemen talojen asukkaat ja alustalaiset niinikään yksityisveneillään saapuivat. Tästä käveltiin noin 4km levyisen Koikan taipaleen poikki Kaukasen rantaan, josta suurilla venelahkojen omistamilla kirkkoveneillä kirkkorantaan.

Kirkkoveneistä

Yksi taikka useampi talo alustalaisineen muodosti n.s. venelahkon, joka ylläpiti Kaukasen rannassa kirkkovenettä. Niitä lienee sillä ollut –venekoppelijätteistä päättäen- 6 kappaletta ja olivat ne 13-14 hankaisia kiintoperäsimellä ”tyyrillä” varustettuja tavallisen veneen muotoisia aluksia, joihin mahtui jopa 120 henkeä. Airot olivat suuria ja oli soutajia vähintäin 1 mies airoa kohden. Veneen kulkunopeus kohtalaisen hyvä vastaten 3-4 hevosvoimaisen moottoriveneen kulkunopeutta. Perämiehet paikkakuntalaisten luottamusta nauttineita henkilöitä

Kirkossakävijöiden lukumäärä

Ja veneitä oli 6 kpl ja kukin niistä otti toistasataa henkeä käsittävän lastin. Näyttäisi todennäköiseltä, että Koikan tietä kulki Kaukasen rantaan juhlapyhinä yli 600 henkeä. Tavallisina sunnuntaipäivinä lienee kirkonkävijöiden määrä ollut pienempi. Näinä aikoina huomattiinkin Keuruun vanha kirkko liian ahtaaksi. Tuskinpa Keuruun pitäjässä millään kirkkotiellä oli niin paljon väkeä kuin Koikan-Kaukasen kannaksella. (Vesi-Keuruulla parempi maan laatu ja tiheämpi asutus. Väestö keräytyi Kaukasen rantaan tavattoman laajalta alueelta. Kirkkoveneet muiden kyläkuntalaisten kärrypeleihin verrattuna erinomaisia kulkuvehkeitä.)

Käsityöläismestareita

Koikan-Kaukasen tien varrelta Matti Aataminpoika Kaukanen Ala-Kaukasen torpasta jättää maanviljelyksen ja ryhtyy rakentamaan kaappikelloja ja harjoittaa siinä rinnalla valurin ammattia. Ei ole säilynyt tietoa siitä missä Matti Kaukanen on kellosepän opissa ollut, mutta taitoa ei häneltä tässä ammatissa puuttunut. Siitä ovat todisteena ne monet kaappikellot, jotka hän aikoinaan rakensi, joista monet ovat varustetut jopa ”kuudellakin viisarilla” ja ovat vielä tänäkin päivänä käyntikunnossa. (Asunnan Taavettilassa Tiusalan Salusella.)

Valantamestari hän myöskin oli mainio varustaen Keuruun ja lähipitäjien talot aisa- ja ruokakelloilla, messinkiluistimilla, kulkusilla ja kynttiläjaloilla. Kerrotaan hänen kirkonkellojakin tehneen. Ja kun Kaukasen lahden rannalle pesiytyi hopeaseppäkin, katseli Kaukasen Matti tämän työskentelyä eikä aikaakaan kun hänkin pudotteli hyppysistään hopeaesineitä, niin kuin paras kaupungin mestari.

Muuten oli tämä Matti reima ja iloluontoinen mies, joka Otto veljensä kanssa viljeli viulua ja oli sellainen luistelija, että kirkkaan syksyjään aikana voitti juoksijahevosetkin mitenkä vain, vaikka nämä parasta raviaan paiskelivat. Olipa hänellä vara kiertääkin hevonen ajajineen, vaikka kumpainenkin pani parastaan.

Edellämainittu hopeaseppä Kingelin nimeltään oli Korpilahdelta kotoisin ja asui rakentamassaan Likinen - nimisessä talossa. Kirkkotiensuussa Kaukasen lahden rannalla, jonka hän huomasi edulliseksi liikepaikaksi. Pajassa tehtiin hopeasormuksia, korvarenkaita, lusikoita ja joskus suurempiakin töitä, kuten kahvikalustoja. Ahkerasti vierailivat pajalla naapurimestari Matti ja hänen poikansa Aapo, joka näillä retkillään myöskin oppi hopeasepäksi.

Mutta kilometrin verran näistä pajoista Kolhoon päin asui Kuhmoisista muuttanut kupariseppä Robert Lindholm, joka valmisti paikkakuntalaisille ja kauemmaskin kuparikattiloita ja kahvipannuja, joiden kysyntä kotitarpeen viinanpolton lakkauttamisen jälkeen näyttää aikalailla vilkastuneen. Hänen taloaan sanottiin ”Liikalaksi” koska se monen mielestä oli rakennettu aivan liiaksi lähelle Järvenpään taloa. Sittemmin hän muutti Heinäahon torppaan, jonka hänen jälkeläisensä ovat myyneet ja muuttaneet Kolhon tehdaskylään.

Vielä olisi mainittava pari rautaseppää tämän kirkkotien varrelta. Toinen, jonka nimikin on jo unohtunut (Sillman?), asui Uuden ja Vanhan-Vessarin talojen välissä. Nyt on jo asuntokin hävitetty, niin että rakennusten peruskivet vain ovat todistamassa tästä pajan paikasta. Koikan seppä taasen asui likellä Kaijanselkää Kaukaseen mentäessä, kirkkotien oikealla puolella. Yksin lukien löydämme siis tämän tien varrelta viisi eri pajaa, joissa pystyttiin valmistamaan miltei kaikkia metalliesineitä, mitä sen ajan ihminen tarvitsi, ja ehkä sellaistakin tavaraa, mitä ei välttämättömästi tarvittukaan.

Viimeinen näistä mestareista oli Aapo Kaukanen, Matti Kaukasen poika, joka asui rakentamassaan Ylä-Kaukasen torpassa, missä hän kuolikin maaliskuun 27 p. 1925 74 vuoden vanhana. Hänkin aloittelee kelloteollisuutta, mutta huomaa, että käsiteollisuus ei enää tällä alalla pysty kilpailemaan tehdasteollisuuden kanssa. Sen vuoksi hän ryhtyykin harjoittamaan valurin ammattia ja silloin tällöin valmistelee siinä rinnalla hopeatöitäkin. Isältä opitun tavan mukaan tekee hänkin Pietarin matkoja, mistä hän tuo myytäväksi paitsi sormuksia ja korvarenkaita myöskin taskukelloja.

Isältään hän oli perinyt myöskin viulunsoittotaidon, jota hän ahkerasti kehitti, niin että hän ei ollut soittaessaan ehdottomasti sidottu ensimmäiseen viuluasemaan, niin kuin tavallisesti kaikki kansan pelimannit, vaan saattoi hän ohimennen ”pistäytyä” korkeammissakin asemissa, vaikka ei viulua nuoteista soittanutkaan.

Olihan niitä selkien rannoilla siihen aikaan viulupelimanneja, joiden kanssa saattoi taitojaan vertailla. Keurusselän takana, Häkkisen puolella asui setämies Otto Hulpio, jonka kanssa sopi soitella. Kaijanselän rannalla asui Alkulan Iisakki, hänkin hyvänpuoleinen viulunviljelijä ja ihan naapurissa kaulaili viuluaan hopeaseppä Kingelinin poika Aapo, jolla oli ”raikas ja kantava” lauluääni.

Mutta parhaiten soveltui yhteissoitto Kolhon talon pojan Oton kanssa, joka kehittyi päätä pitemmäksi kaikkia edellämainittuja soittajia, ja joka myöhemmin sai pätevää opetusta (Mannerström, Jurva) ja oli nuottitaitoinen. Kolhoon tutustuessaan ja huomatessaan, että heidän yhteissoittonsa luonnistui erinomaisesti, jätti Aapo Kaukanen viulunsoiton vähemmälle ja teki noin vain ohimennen itselleen messinkiläppäisen klarinetin (Myyty Ähtärin Majaniemeen), joka vallankin meluavissa häätilaisuuksissa soitettaessa kuului hyvästi.

Saivathan nämä soittajat tilauksia häihin ja juhliin. Kuljettiin Keuruut ja Kuorevedet ja klarinetti pantiin lypsinkiuluun likoamaan, kun häätaloon tultiin, pyrkipä se vallankin kesäiseen aikaan joskus ravistumaan ja niin kuin jokainen puupuhaltimien soittaja tietää, on ravistunut pilli raskas puhaltaa.

Mitäs, tulihan niitä tilauksia. Kun Tampereen-Vaasan rata valmistui ja Hämeen ja Vaasan läänien maaherrat saapuivat lääninrajalta Pollariin, jossa pidettiin juhlahetki ja jossa he löivät kiinni viimeiset kiskonaulat, olivat Kaukanen ja Kolho soittamassa tässä juhlatilaisuudessa. Loistavine seurueineen astuivat kuvernöörit kumpainenkin omasta junastaan, jotka seisoivat raiteilla sarvet vastakkain, kävivät kiinni moukariin ja iskivät kalskahtavin lyönnein viimeiset kiskonnaulat kantaansa myöten puuhun. Ja somasti heilahtelivat silloin olkainten kultaiset hetaleet, ja kolmea sormea leveä punainen raita paistoi housun sivusta. Mutta sitten pantiin pillit ja viulut soimaan, rautatien työmiehille annettiin kullekin nosteleipä, silli ja ryyppy viinaa ja hetkisen kuluttua oli kumpainenkin kuvernööri matkalla omalle maalleen.

Näinä aikoina perustettiin Pihlajavedelle torvisoittokunta, mutta katsottiin, että ilman ”Vesi-Keuruun” miesten myötävaikutusta ei sellainen homma onnistu. Sen vuoksi kiinnitettiin täältä alun perin kolme miestä tähän soittokuntaan, joka useimmiten kokoontui Haapamäelle harjoituksiin, jossa sitä johti rautatien kirjuri Richter. Nämä kolme soittajaa olivat Otto Kolho, hänen veljensä Adiel Kolho ja Aapo Kaukanen. Vallan kornetit lykättiin tästä soittokunnasta Kolhon veljeksille, Kaukanen sai jonkun isomman torven.

Ja ankarasti oli harjoiteltava, koskapa Otto Kolho luonnehti asiaa arvelemalla, että ”kolmena ensimmäisenä vuonna soi kornettitorvi niin kuin pukinsarvi”. Kaukanen ei näytä olleen pitempää aikaa tässä soittokunnassa ahdashenkinen kun oli (keuhkolaajennus) ja nuottien opetteleminenkin lienee tehnyt kiusaa. (Otto Kolho 10 kunnan vuotta)

Ehtihän Aapo Kaukanen vanhemmalla puolen ikäänsä tutustua uudempiin puhallussoittimiin ja kuulla moniäänistä torvimusiikkia. Ei ollut kaukana näinä aikoina kuuluisa Mäntän soittokunta, jota Kaukanen lienee monestikin kuullut.

Ja yhä ihmeellisempiä tapahtui

Keuruun seurakunta hankki v. 1902 30-äänikertaiset urut kirkkoon, ja Kaukanen jos kukaan kuunteli urkusoittoa innostuneena. ”Nythän kirkonkäynti vasta alkaakin” arveli Kaukanen urkuja kuultuaan. Mutta toisin, kovin toisin ovat asiat tässä suhteessa kääntyneet, kun Kaukanen arveli.

Uuden ajan vaikutus kirkossakäyntiin Kun Tampereen-Vaasan rata valmistui, vaikutti se perinpohjaisen muutoksen paikallisliikenteessä. Keuruselälle hankittiin höyrylaiva ”Keuru” nimeltään, joka sunnuntaisin teki kirkkomatkoja ja arkisin kuljetti tavaroita Kolhosta Keuruun kirkonkylään Keuruun ja Multian kauppiaille tarpeeksi.

Ja hetkistä myöhemmin ilmestyi näille maille siipiniekka halkosyömäri ”Elias Lönnrot”, joka kuskasi mänttäläisiä ja muitakin ranta-asukkaita yhteiseen jumalanpalvelukseen. Eihän silloin enää kirkkoveneitä tarvittu ja väenliike Koikan Kaukasen tiellä tyrehtyi kokonaan. Mikä sitä jalkaisin tai veneellä, kun Kolhosta asti sai istua laivan salongissa.

Ja kun Jyväskylän-Haapamäen rata sitten valmistui, lakkasi matkustajaliike Keuruselällä kokonaan. Ei enää viitsitty lähteä kauas kirkolle, kun asemanseutu ja ohikulkevat junat kiinnittivät vallankin nuoren väen mieltä. Ajatustapakin muuttui vähitellen toisenlaiseksi. Kaukasen venevalkamassa, jossa ennen sunnuntaiaamuina oli satojen henkien kokoinen väenliike, on nyt niin hiljaista, että tyynenä pyhäaamuna saattaa kuulla malmien alakuloisen helähtelyn Keuruun kirkontornista. Ja yhtä uskollisesti kuin vuosisatoja taaksepäin huuhtelee Keuruselän aalto Kaukasen venevalkaman hyljättyä hiekkaa.

Kirkkotien mestareitten viimeisiä vaiheita

Oli ilmeistä, että mikäli liike supistui Kaukasen kirkkotiellä, sikäli edellä mainittujen mestarien elämä tuli vaikeammaksi. Hopeaseppä Kingelinin poika Aapo hylkäsi kannattamattomana isänsä ammatin ja siirtyi Loilan kylään suutariksi. Vaskiseppä Lindholm siirtyi Liikalasta Heinä-ahon torppaan ja käänteli maita henkipitimikseen. Vessarin sepän suku lähti maailmalle. Koikan sepän poika ”Sepän Janne”, oudosteli elämäänsä ja koetti hankkia lisätuloja myymällä viinaa, ”jota sai jokainen, joka vei astian ja rahan Sepän Jannen eteiseen”. Hetkisen kuluttua oli astia täytetty ja asia järjestyksessä.

Viimeinen kirkkotien mestareista oli Aapo Kaukanen, joka jo välillä yritti sekatavarakauppaakin, mutta kellekkäpä siellä tyhjän tien varrella sai mitään myydyksi. Sen vuoksi siirtyikin Kaukanen jälleen valutöihin, myyden lopuksi tuotteitaan kaupunkien rautakauppoihin. Nyt hänkin on jo useat vuodet maannut Keuruun kirkkotarhassa.

Vain Ylä-Kaukasen autiotilan vinnillä oleva kelloteollisuudessa käytetty kone ja tuvan seinillä olevat kyläkirjaston kuvalehden mukana saapuneet kuvat ja Uuden Suomettaren lahjaliitekartat viittaavat Kaukasen suvun harrastuksiin, mutta kuudensadan hengen kirkkotie ottaa nurmea sen kuin ehtii ja ennen näissä lehdoissa kaikunut virren sävel on muuttunut tienvierustalon avatusta akkunasta kuuluvan gramofonin soittoon.

Aihe

Keuruu, Keurusselkä, kirkkoveneet, käsityöläiset

Klikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.

Tekijä

Julkaisija