Keurusselkä oli 1800 - luvulla seutukunnallamme tärkeä liikenneväylä, kesällä vesitienä ja talvella jäitä pitkin kulkien. Tieyhteyttä Kolhon - Keuruun välillä ei silloin ollut. Sen vuoksi hyvinkin kaukaa Kolhosta aina Haikankylää ja Loilan kylää myöten hakeuduttiin ensin Kaijanselkää pitkin Koikan rantaan, siitä kävellen Keurusselän rantaan Ylä-Kaukaseen, josta sitten matkattiin järveä pitkin Keuruun kirkonkylään ja takaisin. – Kun oli totuttu käyttämään tätä liikennereittiä, se varmaan osaltaan viivästytti tien rakentamisen aloittamista 1800-luvulla Kolhon - Keuruun välille.
Eri kyläkunnat rakensivat tai rakennuttivat kirkkoveneitä sunnuntaisia kirkkomatkoja varten ja niillä sitten tarvittaessa lähdettiin viikollakin matkan tekoon. Kerrotaan, että parhaimmillaan Ylä-Kaukasen rannassa oli koppeleissa ja veneteloilla 11 - 16 hankaisia kirkkoveneitä yhteensä 10 venettä. Tällä vene määrällä matkaan saattoi yhtä aikaa lähteä helposti 400 - 500 henkilöä. Kertoman mukaan eräänä sunnuntaina Kaukasen kirkkorantaan oli kerääntynyt lähes 800 henkeä. Kaikki eivät mahtuneet mukaan, mutta he jäivät seurustelemaan venerantaan. Kun kirkkoveneet palasivat, lähdettiin sitten porukalla kotimatkalle.
Satoja henkilöitä kulki viikonvaihteessa kirkkotiellä Koikan rannan ja Ylä-Kaukasen kirkkovenerannan välillä. Missä ihmisiä liikkuu, sinne syntyy yritys- ja kauppatoimintaa. Niin myös 1850-luvulla. - Reilun puolen kilometrin matkalla ennen kirkkovenevalkamaa oli kellosepän, kultasepän, hopeasepän ja kuparisepän pajat. Kerrotaan, että siellä asui myös valuri, joka valoi pienehköjä vellikelloja ja kulkusia hevosten valjaisiin sekä lehmän kelloja ja lampaan tiukuja. Voidaan sanoa, että Ylä-Kaukasen kirkkotie oli sen ajan kauppakuja. Siellä sijaitsi varsinainen yritysrypäs. – Kellomestari oli kuuleman mukaan hyvin taitava. Häntä verrattiin jopa kuuluisiin Könninkellojen tekijöihin.
Kupariseppä oli Järvenpään torppari. Hänen torppansa ja pajansa siirtyi myöhemmin Heinäahon mäelle, meidän maatilamme läheisyyteen. Tänäkin päivänä hänen pajansa paikka näkyy viljapellossa matalampana ja vaaleampana kasvustona.
Sanan kuuloon matkaaminen oli tietenkin kirkkovenematkan tärkein asia, mutta samalla se oli mahdollisuus tavata tuttavia, vaihtaa kuulumisia ja myös mahdollisuus seurusteluun. Lukuisat olivat varmaankin ne avioliitot, joiden ensisilmäykset vaihdettiin juuri kirkkovenematkoilla. Ja mikäs sen somempaa, kun kihlatkin oli ostettavissa Ylä- Kaukasen kauppakujalta, jolla kello-, kulta- ja hopeaseppä tarjosivat palvelujaan.
Venematkat sujuivat leppoisassa hengessä. Paluumatkalla soudettiin monesti kilpaa. Lähtöpiste oli Kaunissaaren eteläpää, josta sitten rykäistiin voimalla ja taidolla kohti Ylä-Kaukasen kirkkovenevalkamaa. - Mutta ikäviäkin tapahtumia noihin kirkkovenematkoihin liittyi. Järkyttävävin oli kirkkoveneonnettomuus elokuun 31 päivänä 1845, jolloin Haikan 11 hankainen kirkkovene kaatui kovassa tuulessa. Veneessä oli 37 henkilöä, heistä 26 hukkui ja vain 11 pelastui. Onnettomuus oli sisävesiliikenteen suurin siihen saakka, kun Kuru-laiva upposi Tampereen edustalla.
Tuona sunnuntaina olivat kirkkoveneet lähteneet Kaukasen kirkkorannasta kirkkomatkalle, mukana Haikan 11 hankainen vene. Menomatka sujui kovasta vastatuulesta huolimatta hyvin. Kirkonmenojen aikana tuuli oli kuitenkin edelleen yltynyt. Se kaatoi metsää lavanaan, heitteli ruiskuhilaiden lyhteet peltojen reunoille ja valkeana vaahtosi Keurusselän pinta. Rannalla olijat varoittelivat venekuntia lähtemästä paluumatkalle. – Kaikki kuitenkin lähtivät.
Myrsky oli hirveä. Jotkut venekunnat poikkesivat Kaunissaareen, toiset Peurunniemeen keventämään lastia tai odottelemaan tuulen tyyntymistä. Osa lähti Peurunniemestä kävelemään metsiä ja rantoja myöden Tiusalan myllyn kautta Kolhoon. Osa veneistä jatkoi matkaa. Myös Haikan kirkkovene, jossa oli 37 henkilöä mukana. Uskottiin, että hankamyötäinen tuuli auttaisi selviämään Ylä-Kaukasen kirkkovenerantaan. Perää piti Kaukasen torpan isäntä. Päästiin lähelle Kaukasen karia, johon kirkkoveneranta jo näkyi. – Kyseinen kari on Hyyrynniemen ja Raaskan saaren välissä, lähempänä Hyyrynniemeä.
Kova hankamyötäinen tuuli painoi venettä lähemmäs karia. Matalikolla aallokko voimistui lisää. Hyökyaalto löi perästäpäin veneeseen. Seurasi vielä kolme suurta aaltoa. Ne täyttivät veneen vedellä ja vene kaatui. Syntyi hirveä hälinä, huuto ja rukous, kun ihmiset taistelivat elämästään aaltojen joukossa. He pyrkivät pitämään veneen laidoista kiinni, mutta kun aallot pyörittivät venettä, yksi toisensa perään menetti otteensa ja painui pinnan alle.
Haikan venekunnan taistellessa vedessä, eivät ohi soutavat venekunnat uskaltaneet pysähtyä auttamaan, peläten nekin uppoavansa, täydessä lastissa kun olivat. Sen vuoksi ne ensin soutivat kirkkorantaan tyhjentämään lastinsa jossa ryhdyttiin järjestämään pelastajia onnettomuuspaikalle. Ihmiset olivat säikähtäneitä ja peloissaan näkemästään ja vapaaehtoisia ei heti alkanut löytyä. Silloin Kolhon talon renki Opatia riskinä miehenä määräsi kymmenen miestä mukaansa. He soutivat onnettomuuspaikalle pelastamaan vielä pinnalla pysyneitä. Heitä oli vain 11, sillä 26 oli hukkunut.
Kaukasen ja Järvenpään pajoissa taottiin naarausvälineitä hukkuneiden löytämiseksi. Onnettomuuden uhrien hautajaisista muodostui mykistäviä surutilaisuuksia. Samasta talosta oli viisikin vainajaa tämän onnettomuuden uhrina haudattavana. Kolhon talosta 5, Riihiahosta ja Ykspuulta eli Tervaniemestä 4, Kaukasesta 3, Leppämäestä, Mäkelästä ja Vessarista 2, Haikkasalosta ja Järvenpäästä 1 ja muualta 2 vainajaa.
Kirkkoveneonnettomuus säilyi pitkään päällimmäisenä ihmisten mielissä ja tuo järkyttävä tapahtuma sävytti kauan elämänmenoa seutukunnallamme. Tuohon aikaan Keuruulla oli apulaispappina Durchman niminen henkilö, joka nimi keuruulaisittain taipui muotoon "Turkmanni.” Muisteltiin, että ”Turkmanni” oli jo vuosi ennen onnettomuutta saarnannut:" Voi jos te rakkaat keuruulaiset tietäisitte, mitä tulee tapahtumaan, niin te tekisitte parannuksen. Aika on minullekin hämärän peitossa, mutta se tapahtuu. Te seisotte kuin hyllyvän suon päällä ja painutte helvettiin.” Todettiin, että tätä onnettomuutta se "Turkmanni” oli varmaankin saarnassaan tarkoittanut. – Kerrotaan, että kirkkoveneonnettomuuden jälkeiset vuodet olivat Keuruulla vahvaa uskonnollisen herätyksen aikaa.
Onnettomuuden johdosta pidettiin lokakuussa 1845 pitäjäkokous, jossa kirkkoherra vaati kirkkoveneitä muutettavaksi turvallisemmiksi. Ilmeisesti tarkoitti veneiden laitoja korotettavaksi. Veneet olisivat muuttuneet painavimmiksi ja esitystä vastustettiin yksimielisesti.
Onnettomuuden jälkeen Keurusselkä säilyi vielä vuosikymmeniä 1900-luvulle saakka tärkeimpänä liikenneväylänä Kolhon -Keuruun välillä, ja vilkas liikenne kirkkotien kauppakujalla ja Kaukasen kirkkorannassa jatkui. Edelleenkään ei paikallistietä Kolhon - Keuruun välillä ollut. Niinpä, kun Järvenpään talossa huhtikuussa 1920 juhlittiin vanhimman tyttären häitä, niin pappi tuli juhlataloon Pöyhölän pappilasta ratsastamalla hevosella rantoja pitkin, kun jäät eivät enää kantaneet, mutta venettä ei vielä voinut käyttää.
Monet asiat alkoivat kuitenkin vähitellen vaikuttaa kirkkoveneiden käytön vähenemiseen:
Keuru-laiva alkoi liikennöidä Mänttä – Keuruu välillä vuonna 1885. Sen lisäksi tuli "Elias Lönnroth”-laiva vuonna 1890.
Vuonna 1920 Kolhon ja Haikan kylät erosivat Keuruusta ja liittyivät Vilppulan kuntaan, jolloin kunnallishallinnollinen ja seurakunnallinen toiminta niistä suuntautui Vilppulaan ja vähensi kirkkovene liikennettä Kaukasessa.
Kun sitten muutamat talot hankkivat moottoriveneitä, alkoi kirkkoveneaika Keurusselällä ja liikenne Kaukasen kirkkotiellä hiipua. Kirkkoveneet rannoilla alkoivat rapistua, kun niille ei ollut enää käyttöä. Kansan vaellus Kaukasen rannan kirkkotiellä hiljeni ja sen myötä myös mestareiden ja kädentaitajien pajat hiljenivät ja mestaritkin siirtyivät ajasta jäisyyteen. Kirkkovenekausi ja sen seutukuntaa monella tavalla elävöittänyt vaikutus siirtyi historiaan.
1920-luvulla perustettiin tietoimikunta Keuruu - Kolho paikallistien rakentamiseksi ja tien rakentaminen paikallisin voimin alkoi. Tie oli paikallistienä aina vuoteen 1949, jolloin se siirtyi valtiontieksi. Silloin myös liikennöitsijä Enne Mäkelä Myllymäeltä aloitti linja-autoliikenteen linjalla Myllymäki – Keuruu - Kolho.
Kun pikkupoikana 1950-luvulla kuljeskelin Kaukasen kirkkovenerannassa, siellä silloin oli vielä löydettävissä vähäisiä venekoppelien ja kirkkoveneiden jäänteitä, jotka tänä päivänä sankka kuusikko on peittänyt lopullisesti alleen. Ja hiljaisuuden rikkoo vain yksinäisen pyyn vihellys rannalla, jonka kirkkoveneaikaan täytti monisataisen kirkkokansan puheen sorina.
Eri kyläkunnat rakensivat tai rakennuttivat kirkkoveneitä sunnuntaisia kirkkomatkoja varten ja niillä sitten tarvittaessa lähdettiin viikollakin matkan tekoon. Kerrotaan, että parhaimmillaan Ylä-Kaukasen rannassa oli koppeleissa ja veneteloilla 11 - 16 hankaisia kirkkoveneitä yhteensä 10 venettä. Tällä vene määrällä matkaan saattoi yhtä aikaa lähteä helposti 400 - 500 henkilöä. Kertoman mukaan eräänä sunnuntaina Kaukasen kirkkorantaan oli kerääntynyt lähes 800 henkeä. Kaikki eivät mahtuneet mukaan, mutta he jäivät seurustelemaan venerantaan. Kun kirkkoveneet palasivat, lähdettiin sitten porukalla kotimatkalle.
Satoja henkilöitä kulki viikonvaihteessa kirkkotiellä Koikan rannan ja Ylä-Kaukasen kirkkovenerannan välillä. Missä ihmisiä liikkuu, sinne syntyy yritys- ja kauppatoimintaa. Niin myös 1850-luvulla. - Reilun puolen kilometrin matkalla ennen kirkkovenevalkamaa oli kellosepän, kultasepän, hopeasepän ja kuparisepän pajat. Kerrotaan, että siellä asui myös valuri, joka valoi pienehköjä vellikelloja ja kulkusia hevosten valjaisiin sekä lehmän kelloja ja lampaan tiukuja. Voidaan sanoa, että Ylä-Kaukasen kirkkotie oli sen ajan kauppakuja. Siellä sijaitsi varsinainen yritysrypäs. – Kellomestari oli kuuleman mukaan hyvin taitava. Häntä verrattiin jopa kuuluisiin Könninkellojen tekijöihin.
Kupariseppä oli Järvenpään torppari. Hänen torppansa ja pajansa siirtyi myöhemmin Heinäahon mäelle, meidän maatilamme läheisyyteen. Tänäkin päivänä hänen pajansa paikka näkyy viljapellossa matalampana ja vaaleampana kasvustona.
Sanan kuuloon matkaaminen oli tietenkin kirkkovenematkan tärkein asia, mutta samalla se oli mahdollisuus tavata tuttavia, vaihtaa kuulumisia ja myös mahdollisuus seurusteluun. Lukuisat olivat varmaankin ne avioliitot, joiden ensisilmäykset vaihdettiin juuri kirkkovenematkoilla. Ja mikäs sen somempaa, kun kihlatkin oli ostettavissa Ylä- Kaukasen kauppakujalta, jolla kello-, kulta- ja hopeaseppä tarjosivat palvelujaan.
Venematkat sujuivat leppoisassa hengessä. Paluumatkalla soudettiin monesti kilpaa. Lähtöpiste oli Kaunissaaren eteläpää, josta sitten rykäistiin voimalla ja taidolla kohti Ylä-Kaukasen kirkkovenevalkamaa. - Mutta ikäviäkin tapahtumia noihin kirkkovenematkoihin liittyi. Järkyttävävin oli kirkkoveneonnettomuus elokuun 31 päivänä 1845, jolloin Haikan 11 hankainen kirkkovene kaatui kovassa tuulessa. Veneessä oli 37 henkilöä, heistä 26 hukkui ja vain 11 pelastui. Onnettomuus oli sisävesiliikenteen suurin siihen saakka, kun Kuru-laiva upposi Tampereen edustalla.
Tuona sunnuntaina olivat kirkkoveneet lähteneet Kaukasen kirkkorannasta kirkkomatkalle, mukana Haikan 11 hankainen vene. Menomatka sujui kovasta vastatuulesta huolimatta hyvin. Kirkonmenojen aikana tuuli oli kuitenkin edelleen yltynyt. Se kaatoi metsää lavanaan, heitteli ruiskuhilaiden lyhteet peltojen reunoille ja valkeana vaahtosi Keurusselän pinta. Rannalla olijat varoittelivat venekuntia lähtemästä paluumatkalle. – Kaikki kuitenkin lähtivät.
Myrsky oli hirveä. Jotkut venekunnat poikkesivat Kaunissaareen, toiset Peurunniemeen keventämään lastia tai odottelemaan tuulen tyyntymistä. Osa lähti Peurunniemestä kävelemään metsiä ja rantoja myöden Tiusalan myllyn kautta Kolhoon. Osa veneistä jatkoi matkaa. Myös Haikan kirkkovene, jossa oli 37 henkilöä mukana. Uskottiin, että hankamyötäinen tuuli auttaisi selviämään Ylä-Kaukasen kirkkovenerantaan. Perää piti Kaukasen torpan isäntä. Päästiin lähelle Kaukasen karia, johon kirkkoveneranta jo näkyi. – Kyseinen kari on Hyyrynniemen ja Raaskan saaren välissä, lähempänä Hyyrynniemeä.
Kova hankamyötäinen tuuli painoi venettä lähemmäs karia. Matalikolla aallokko voimistui lisää. Hyökyaalto löi perästäpäin veneeseen. Seurasi vielä kolme suurta aaltoa. Ne täyttivät veneen vedellä ja vene kaatui. Syntyi hirveä hälinä, huuto ja rukous, kun ihmiset taistelivat elämästään aaltojen joukossa. He pyrkivät pitämään veneen laidoista kiinni, mutta kun aallot pyörittivät venettä, yksi toisensa perään menetti otteensa ja painui pinnan alle.
Haikan venekunnan taistellessa vedessä, eivät ohi soutavat venekunnat uskaltaneet pysähtyä auttamaan, peläten nekin uppoavansa, täydessä lastissa kun olivat. Sen vuoksi ne ensin soutivat kirkkorantaan tyhjentämään lastinsa jossa ryhdyttiin järjestämään pelastajia onnettomuuspaikalle. Ihmiset olivat säikähtäneitä ja peloissaan näkemästään ja vapaaehtoisia ei heti alkanut löytyä. Silloin Kolhon talon renki Opatia riskinä miehenä määräsi kymmenen miestä mukaansa. He soutivat onnettomuuspaikalle pelastamaan vielä pinnalla pysyneitä. Heitä oli vain 11, sillä 26 oli hukkunut.
Kaukasen ja Järvenpään pajoissa taottiin naarausvälineitä hukkuneiden löytämiseksi. Onnettomuuden uhrien hautajaisista muodostui mykistäviä surutilaisuuksia. Samasta talosta oli viisikin vainajaa tämän onnettomuuden uhrina haudattavana. Kolhon talosta 5, Riihiahosta ja Ykspuulta eli Tervaniemestä 4, Kaukasesta 3, Leppämäestä, Mäkelästä ja Vessarista 2, Haikkasalosta ja Järvenpäästä 1 ja muualta 2 vainajaa.
Kirkkoveneonnettomuus säilyi pitkään päällimmäisenä ihmisten mielissä ja tuo järkyttävä tapahtuma sävytti kauan elämänmenoa seutukunnallamme. Tuohon aikaan Keuruulla oli apulaispappina Durchman niminen henkilö, joka nimi keuruulaisittain taipui muotoon "Turkmanni.” Muisteltiin, että ”Turkmanni” oli jo vuosi ennen onnettomuutta saarnannut:" Voi jos te rakkaat keuruulaiset tietäisitte, mitä tulee tapahtumaan, niin te tekisitte parannuksen. Aika on minullekin hämärän peitossa, mutta se tapahtuu. Te seisotte kuin hyllyvän suon päällä ja painutte helvettiin.” Todettiin, että tätä onnettomuutta se "Turkmanni” oli varmaankin saarnassaan tarkoittanut. – Kerrotaan, että kirkkoveneonnettomuuden jälkeiset vuodet olivat Keuruulla vahvaa uskonnollisen herätyksen aikaa.
Onnettomuuden johdosta pidettiin lokakuussa 1845 pitäjäkokous, jossa kirkkoherra vaati kirkkoveneitä muutettavaksi turvallisemmiksi. Ilmeisesti tarkoitti veneiden laitoja korotettavaksi. Veneet olisivat muuttuneet painavimmiksi ja esitystä vastustettiin yksimielisesti.
Onnettomuuden jälkeen Keurusselkä säilyi vielä vuosikymmeniä 1900-luvulle saakka tärkeimpänä liikenneväylänä Kolhon -Keuruun välillä, ja vilkas liikenne kirkkotien kauppakujalla ja Kaukasen kirkkorannassa jatkui. Edelleenkään ei paikallistietä Kolhon - Keuruun välillä ollut. Niinpä, kun Järvenpään talossa huhtikuussa 1920 juhlittiin vanhimman tyttären häitä, niin pappi tuli juhlataloon Pöyhölän pappilasta ratsastamalla hevosella rantoja pitkin, kun jäät eivät enää kantaneet, mutta venettä ei vielä voinut käyttää.
Monet asiat alkoivat kuitenkin vähitellen vaikuttaa kirkkoveneiden käytön vähenemiseen:
Keuru-laiva alkoi liikennöidä Mänttä – Keuruu välillä vuonna 1885. Sen lisäksi tuli "Elias Lönnroth”-laiva vuonna 1890.
Vuonna 1920 Kolhon ja Haikan kylät erosivat Keuruusta ja liittyivät Vilppulan kuntaan, jolloin kunnallishallinnollinen ja seurakunnallinen toiminta niistä suuntautui Vilppulaan ja vähensi kirkkovene liikennettä Kaukasessa.
Kun sitten muutamat talot hankkivat moottoriveneitä, alkoi kirkkoveneaika Keurusselällä ja liikenne Kaukasen kirkkotiellä hiipua. Kirkkoveneet rannoilla alkoivat rapistua, kun niille ei ollut enää käyttöä. Kansan vaellus Kaukasen rannan kirkkotiellä hiljeni ja sen myötä myös mestareiden ja kädentaitajien pajat hiljenivät ja mestaritkin siirtyivät ajasta jäisyyteen. Kirkkovenekausi ja sen seutukuntaa monella tavalla elävöittänyt vaikutus siirtyi historiaan.
1920-luvulla perustettiin tietoimikunta Keuruu - Kolho paikallistien rakentamiseksi ja tien rakentaminen paikallisin voimin alkoi. Tie oli paikallistienä aina vuoteen 1949, jolloin se siirtyi valtiontieksi. Silloin myös liikennöitsijä Enne Mäkelä Myllymäeltä aloitti linja-autoliikenteen linjalla Myllymäki – Keuruu - Kolho.
Kun pikkupoikana 1950-luvulla kuljeskelin Kaukasen kirkkovenerannassa, siellä silloin oli vielä löydettävissä vähäisiä venekoppelien ja kirkkoveneiden jäänteitä, jotka tänä päivänä sankka kuusikko on peittänyt lopullisesti alleen. Ja hiljaisuuden rikkoo vain yksinäisen pyyn vihellys rannalla, jonka kirkkoveneaikaan täytti monisataisen kirkkokansan puheen sorina.
Aihe
Keuruu, Keurusselkä, veneet, kirkkoveneet, vesiliikenne, 1800-luku, onnettomuudet, Durchman, Niklas, Kolho (Mänttä-Vilppula), käsityöläiset, sepät (ammatit), papit, seurakuntalaisetKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.
Kuvaus
Tekstissä kerrotaan kirkkovenematkoista 1800-luvulla Kolhon ja Keuruun välillä. Kolhon Ylä-Kaukasen ranta oli myös tärkeä kauppapaikka. Elokuussa 1845 kirkkoveneonnettomuus järkytti kirkkokansaa.
Tekijä
Julkaisija
Keuruun kaupunginkirjasto
Luontiajankohta
2020