Istun syntymäkotonani keinutuolissa. Ulkona on suojasää, vaikka on tammikuu lopuillaan. Tänne olen taas palannut vapaa-aikaa viettämään ja istuskelen yksikseni. Hellassa palavat risahdellen kuivat kuusen kalikat. Tuolin selkänojalle olen ripustellut märkiä metsästysvaatteita kuivumaan. Saappaat sojottavat kiukaalla, niin kuin leivinuunin päällystä ennen nimitettiin. Neljä taskussa kostunutta panostakin olen pannut uunin päälle. Leijona-haulikko 16/2 vuosimallia 1956, kahdella liipaisimella nojaa muuria vasten. Paljon olen sitä vuosikymmenien aikana ulkoiluttanut tämän kylän läheisyydessä. Toki on ollut muidenkin aseiden vuoro. Tänäänkin on aamupäivä seisoskeltu metsässä odottaen ajon alkua. Ei vaan alkanut - aamuyöstä oli satanut lunta, eikä jälkiä löytynyt. Lopulta kyllästyttiin ja todettiin, että on siinä ajokoiran näköinen eläin, ei vaan aja. Otettiin koira kiinni ja puhelimen pirahduksen jälkeen oltiin onnellisia, kun Lippe oli turvassa autossa. Tähän taisivat päättyä osaltamme tämän kauden jänisajot.
Sudet liikkeellä
Alueellamme oli kaksi viikkoa sitten susi tappanut jänisajosta ajokoiran. Ajo oli päättynyt varsin lyhyeen, ja metsästäjä oli löytänyt koiransa kuolleena. Susi oli paennut paikalta ja joutunut jättämään saaliinsa. Poliisi ja alueen hirvipäällikkö olivat käyneet paikalla toteamassa tilanteen. Takatassun jälki oli ollut 12 senttiä pitkä ja 9 senttiä leveä, joten mikään pieni otus se ei ollut. Koiranomistaja oli pannut valtiolle korvausvaatimuksen, vaan mahtaakohan valtiolla olla tuollaisiin hankkeisiin rahaa. Kaikkia toimia pitää tehostaa, niin varmaan korvauksien maksamistakin. Tehostaminen näyttää tarkoittavan nykyisin sitä, että hommat jätetään hoitamatta ja säästöjä syntyy. Pari muutakin koiraa oli kadonnut syksyn aikana.
Lipen nuoleskellessa tassujaan Nissanin takapenkillä tuli kännykkään tieto, että parin kilometrin päässä olevan maalaistalon pihasta oli susi edellisenä yönä vienyt pihakoiran. Mero-koira oli aamuyöstä pyrkinyt ulos. Lapsista Noora oli päästänyt koiran pihaan, jossa se oli oppinut olemaan irrallaan. Pian oli alkanut kiihkeä haukku, joka oli muuttunut surkeaksi uikutukseksi. Talon Antero-isäntä oli herännyt ääniin ja pukeutunut nopeasti mennäkseen ulos. Taskulampun avulla löytyi pihaan johtavalta tieltä uudesta lumesta runsaasti jälkiä ja vähän vertakin. Antero seuraili pellolla olevaa jälkeä. Siitä oli helposti nähtävissä, kuinka susi oli vetänyt perässään suurikokoista koiraa. Puolen kilometrin päässä olevan lammenrannassa molemmat olivat pudonneet heikon jään läpi syvään ojaan. Mutta susi oli sitkeästi vetänyt saaliinsa ylös ja jatkanut matkaa kaislikkoon. Siitä Antero oli palannut murheellisella mielellä kotiin. ”Mitähän sanon lapsille”, ajatteli Anska ääneen.
Kävimme iltapäivällä muutaman kilometrin päässä olevan toisen talon pihapiirissä toteamassa myös yöllisiä susitapahtumia. Pellolla olevan kivikasan päällä oli illalla istunut neljä sutta. Odottelivat varmaankin rauhallisesti, koska valot talosta sammuvat. Pihassa oli susien näköetäisyydellä myös kahden metsästyskoiran tarha. Tietä pitkin oli tullut kuitenkin vielä iltamyöhällä auto, jonka valoissa susien silmät olivat kiiluneet. Autoilija oli kääntänyt maasturinsa kohti kivikasaa. Silloin sudet olivat lähteneet jäljistä päätellen jopa viiden metrin loikin pakoon, jokainen eri suuntaan. Kuinkahan olisi koiratarhan verkko kestänyt tällaisen lauman hyökkäyksen?
Lumien tulo vihdoinkin ja sen myötä runsaat susihavainnot ovat selittäneet peurojen ja kauriiden katoamisen metsästysalueeltamme. Kovasti teettivät työtä myöskin hirven vasojen saaminen syksyn jahdissa. ”Jotakin pitäisi tehdä, tämähän menee ihan mahdottomaksi”, tuumaili hirvipäällikkö Original Powerit tukevasti maassa, yksipiippuinen hanallinen kohti taivasta sojottaen. Pitäisikö meidän laittaa suden kaatolupa-anomus vireille? Vai vaihdetaanko haalarit särmähousuihin ja lisukenkiin ja lähdetään Lomppariin naistentansseihin? Siinäpä kysymys.
Lapsuudessa se alkoi
Keinustuoli narahtelee, vesikattila porisee hellalla. Kohta saan tulella keitettyä porokahvia. Mistähän minuun on kylvetty tämä metsästyksen himo? Aina pitää ajella tänne lapsuuden maisemiin ja metsiin kulkemaan. Onneksi ystävälliset maanomistajat antavat minun kulkea maillaan ja onneksi löytyy aina jahtikavereita. Mutta mistä tämä tauti on alkunsa saanut? Ehkäpä se on tipahtanut tähtikirkkaalta taivaalta silloin, kun isäni vei äitiä ja minuakin naapurista lainaamalla hevosella jään yli kirkonkylän synnytyslaitokselle. Silloin oli tammikuussa 25 astetta pakkasta, paljon lunta ja tähtikirkas taivas. Niin, vai tarttuiko tauti metsästävästä veljestäni ja naapurin miehistä? Paha sanoa.
Silmät lupsottavat ja annan tulla mieleeni pari lapsuuden muistoa. Ensimmäinen tärkeä metsästykseen liittyvä tehtäväni oli pitää kämmentä haulikon piipun päässä. Tätä toimenpidettä tarvittiin, kun veljeni puhdisti hanallista mustaruutihaulikkoaan. Sen aikaisen aseöljyn haju kiertelee vieläkin nenäni nystyröissä. Minulle selitettiin tarpeellisuuttani sillä, ettei puhdistusrassi tullut kokonaan piipusta ulos. Silloin tuppo olisi tarttunut takaisin vedettäessä kiinni piipun suuhun. Näin minut huijattiin jo pienenä aseiden pariin. Vesi kiehahtaa hellalle ja samalla uskon löytäneeni todellisen syyn metsästysintooni. Mieleeni nousee kirkkaana ensimmäinen saaliini ja heti ensi yrittämällä, lankajänis.
Lankaa hankkimaan
Navetassamme viettivät pitkää talveaan silloin kaksi lehmäämme, Soma ja Särö. Karjalle oli heinää viereisessä ladossa. Kuiva heinä oli mieluisaa ruokaa myös jäniksille. Olihan jo helmikuu ja luonnonheinä paksun lumen alla. Heinälatoon johti oikein jäniksen polku. Töppöstelin ahkerasti kirkkaina talvipäivinä ulkona ja tein lapsen havaintoja. Kerroin jäniksen jäljistä innokkaasti myös kotiväelleni ja kannustin veljeäni menemään jänistä kyttäämään kuutamoyönä. Ensio ei asiasta innostunut vaan tokaisi: ”Viritä sinä sille lanka.” Yöllä sitten mietin kuumeisesti, kuinkahan sellainen lanka viritetään. Olinhan nähnyt, kuinka haulikon hana viritetään, mutta miten langan voisi virittää. Ja mistä mahtaisi saada viritettävää lankaa?
Vierähti aikaa muissa lapsen puuhissa ja viritettävä lanka pysyi suurena salaisuutena. Helmikuun viimeisenä sunnuntaina veljeni oli kavereittensa kanssa jänismetsällä. Kotiin tullessaan Ensio kertoi, etteivät olleet saaneet jänistä tällä kertaa. Hän kuitenkin jatkoi jutusteluaan: ”Kerroin pojille, että sinulla olisi tiedossa jänis, kunhan vain saisit jostakin jänislangan.” ”No, oliko kellään viritettävää lankaa?”, kysyin innostuneesti. ”Eipä ollut, mutta Elma-tädilläsi saattaisi olla, ja Veikko lupasi opettaa sinulle langan virittämisen”, jatkoi veljeni kuin arkisesta asiasta jutellen.
Leipälähettinä
Kävin kuumana ja vaadin jo samana iltana päästä Elma-tädin puheille. Ei tullut lupaa, eikä yöllä unta silmään. Mutta seuraavana päivänä sain luvan lähteä, kunhan veisin lämpimäisleivän mukanani. Voipaperiin kääritty lämmin leipä kainalossa kipitin huopatossut jalassa Kirkonmäkeä ylös kohti tätini punaista taloa. Oikaisin pienen metsikön halki, jotta samalla näin oliko sielläkin jäniksen jälkiä. En nimittäin aikonut tyytyä yhteen jänikseen, jos langanvirityksen oppisin.
Ulkoportailla luutasin huolella huopatossuni, vedin muutaman kerran pakkasilmaa keuhkoihini ja koitin rauhoittua. En halunnut rynnätä sisälle, olinhan tärkeällä asialla, leipälähettinä. Huurua pöllähti matkassani keittiöön. Ojensin leivän tädille. ”Äiti lähetti tän”, sanoin ja istahdin penkille. ”Kiitos, kiitos, oikein lämmin leipä. Otahan Esa karvahattu päästäsi, ja kerro mitä teille kuuluu”, kyseli täti. ”Mitäs meille, odotellaan Särön poikimista ja leivotaan. Isä on töissä”, sanoin rauhallisesti, vaikka olin pakahtua jäniksenlankaani.
Veikkokin näkyi olevan kotona, joten opetustakin olisi saatavana, kunhan vain lanka löytyisi. Pitkään he minua puhuttivat, kuten aina ennenkin. Aika tuntui matelevan ja päässä meinasivat langat sotkeentua. Lopulta otin tilanteen hallintaan ja aloin johdatella keskustelua aralle alueelle. ”Ettepä saanu sunnuntaina jänistä. Olisitte tuoneet sen hurtan meidän tallin nurkalle, niin kyllä olis lähteny. On meinaan rutosti jälkiä, oikein paksu polku”. ”Vai on kovasti jälkiä. Et oo ite yrittäny pyydystää sitä?” kysyi Veikko. ”Milläs minä, enhän saa pyssyä vielä kymmeneen vuoteen. Vaan olen minä kuullut, että viritettävällä langallakin saa jäniksiä,” vastailin vielä melko rauhallisena. Mutta sitten en saanut enää hillittyä itseäni, pomppasin penkiltä ylös, loikkasin Elma-tädin eteen hellan viereen ja kysyin suoraan: ”Onko teillä Elma-täti jäniksen lankaa?” Täti säikähti ryntäämistäni ja otti pari taka-askelta hellaa kohti. ”Eihän minulla. Mites minulla sellaista.”
Oppia saamassa
Veikko puuttui pöydän päästä tilanteeseen. Hörppäsi rauhallisesti kahvia tassilta sokeri huulien välissä ja totesi: ”Onhan sinulla äiti siellä komuutin laatikossa sitä harmaata villalankaa, josta kudoit isälle sukat. Sitähän jäi vielä. Se on juuri oikeanlaista jäniksen lankaa. Lampaanvillasta itse kehrättyä. Siinä on jäniksille tuttu lampaan haju, eivät sitten vieroksu sitä.” ”Onhan sitä, jos sellainen kelpaa”, vastaili täti ja tuntui jotenkin päässeen asian päälle. Veikko nousi ripeästi tuoliltaan ja käveli komuutin luokse. Hän etsi sieltä harmaan villalankakerän, eri värisiä kankaanpalasia ja sakset. Veikko palasi takaisin pöydän ääreen, laski tarvikkeet pöydälle ja sytytti oikein öljylampun palamaan. Olin varma, että nyt pääsen jäniksenlangan tekoon.
Siirryin hartaudella pöydän ääreen ja aloin saada opetusta. ”No niin Esa. Otapa nyt sakset ja ala leikellä pieniä tilkkuja, noin tulitikkuaskin kokoisia. Laitan nuo Ukko-tikut tuohon malliksi. Tilkkuja pitää olla kaksitoista. No, ethän sinä vielä osaa laskea. Kyllä minä sanon sitten, kun riittää. Hyvinhän se leikkaaminen jo sujuu. On äitisi tainnut opettaa.” Kun tilkut oli saatu valmiiksi, mitattiin harmaata villalankaa käsieni ulottuvuuden verran ja pikkusen päälle. Sitten sain solmia tilkut vaaksan päähän toisistaan villalankaan kiinni. Solmujen teko oli vielä minulle kovin vaikeaa ja taisihan Elma-tätikin siinä vähän auttaa. ”Panehan eri värisiä tilkkuja vuoron perään, niin tulee pyytävämpi lanka”, neuvoi Veikko. Hiki pusertui otsalleni tilkkuja solmiessani. Työ oli minulle lähes ylivoimaista ja päälläni oli ulkovaatteet huopatossuineen.
Vihdoin lanka oli valmis. Onnellisena ja kiitollisena saamastani opista lähdin juosten kotiini. Matkalla kertailin viritysohjeita ja sitten tupsahdinkin kotiovesta sisään. Tohkeissani esittelin lankaani ja selitin viritysohjeita. Vanhempani ja sisarukseni kuuntelivat totisina selostustani langan valmisteluista. Niin minusta ainakin näytti. Huomenna alkaisi langan viritys ja sitten syötäisiin jänispaistia. Olihan minulla varma paikka heinätallin oven pielessä. Taaskaan ei tullut uni silmään.
Langan viritys
Aamu valkeni kirkkaana. Heräsin onnellisena. Olinhan pääsemässä metsästyksen saloihin. Töppöset jalassa söin aamupuuroni. Tänään ei minua tarvinnut siihen touhuun houkutella. Minulla oli kiire heinätallille. Hakkasin ruosteisen neljän tuuman naulan ovilautaan. Kotkasin sen huolella. Siihen sidoin jäniksen lankani toisen pään kiinni. Langan toisen pään nostin ohjeiden mukaan tikun nokkaan jälkijonon toiselle puolelle. Siinä oli nyt viritettynä jäniksen lankani. Tyytyväisenä työhöni menin tupaan virittelemään hevosleikkejäni. Olihan joulupukki tuonut minulle polkuhevosen. Vaan eipä tahtonut leikeistä tänään tulla mitään. Vähän väliä piti kiivetä tiskipöydälle, jotta näin jäniksenlankani keittiön ikkunasta. ”Voihan jänikset näin pakkasella liikkua päivälläkin”, ajattelin. Ilta tuli ja nukkumaan menoaika. Kyllä pukkisänkyni taisi yön aikana narahtaa monta kertaa, kun levottomana kääntelin kylkeäni.
Puuro sai aamulla jäädä syömättä. En ryhtynyt enää vilkuilemaan lankaani ikkunasta, vaan sonnustauduin oikealle pyyntiretkelle. Lähestyin tallin ovea ja jo kaukaa huomasin langan hävinneen. Suuri valkoinen jänis oli kyljellään oven alla. Jäniksen kaulalle oli kietoutunut kauniisti virittämäni kirjava tilkkulanka. Seisoin hetken jähmettyneenä paikoillani. Noin iso jänis ja minun langassani! ”Onkohan se varmasti kuollut?” ajattelin. Kosketin varovasti takajalkaa ja pelkäsin sen hyppäävän karkuun. Kuollut se oli ja pakkasen kangistama. Nostin jänistä takakoivista ja huomasin sen olevan umpijäässä. Samalla kaulalta luiskahti maahan lankani. Lähdin vetämään saalistani kohti kotia.
Olin varmaankin melkoisessa shokissa, kun pääsin keittiöön. Siellä vastaanotto oli hyvin riemullinen ja kyllä minun taitojani kehuttiin. Muurin vieressä jänis päivän mittaan suli ja illalla veljeni nylki sen. Seurasin Ension nylkypuuhia silmä tarkkana. Halusin oppia senkin taidon ja olihan se minun jänikseni. Kauniisti valkoinen turkki irtosi punertavien lihojen päältä. Ihmettelin, miksi jäniksessä oli muutamia punaisia pisteitä ja vähän vertakin oli vuotanut siitä. ”Jäniksissä on tuollaisia punaisia pisteitä aina niitä nyljettäessä. Mietihän nyt vähän jäniksen elämää. Kun se tuolla risukossa juoksee kovaa vauhtia, niin aina joku tikku pistää sitä”, selitti veljeni minulle. Uskoin häntä niin kuin monia muitakin isojen poikien juttuja. Paisti siitä jäniksestä aikanaan tehtiin ja kaikilla oli hyvä mieli.
Paukkupakkaset lauhtuivat ja kevät alkoi tulla hyvää vauhtia. Virittelin päivisin jäniksen lankaani. Vaihdoin paikkaakin. En vain saanut toista jänistä langallani sinä talvena, enkä myöhemminkään. Tosin en ole sen talven jälkeen lankaani virittänytkään.
Sudet liikkeellä
Alueellamme oli kaksi viikkoa sitten susi tappanut jänisajosta ajokoiran. Ajo oli päättynyt varsin lyhyeen, ja metsästäjä oli löytänyt koiransa kuolleena. Susi oli paennut paikalta ja joutunut jättämään saaliinsa. Poliisi ja alueen hirvipäällikkö olivat käyneet paikalla toteamassa tilanteen. Takatassun jälki oli ollut 12 senttiä pitkä ja 9 senttiä leveä, joten mikään pieni otus se ei ollut. Koiranomistaja oli pannut valtiolle korvausvaatimuksen, vaan mahtaakohan valtiolla olla tuollaisiin hankkeisiin rahaa. Kaikkia toimia pitää tehostaa, niin varmaan korvauksien maksamistakin. Tehostaminen näyttää tarkoittavan nykyisin sitä, että hommat jätetään hoitamatta ja säästöjä syntyy. Pari muutakin koiraa oli kadonnut syksyn aikana.
Lipen nuoleskellessa tassujaan Nissanin takapenkillä tuli kännykkään tieto, että parin kilometrin päässä olevan maalaistalon pihasta oli susi edellisenä yönä vienyt pihakoiran. Mero-koira oli aamuyöstä pyrkinyt ulos. Lapsista Noora oli päästänyt koiran pihaan, jossa se oli oppinut olemaan irrallaan. Pian oli alkanut kiihkeä haukku, joka oli muuttunut surkeaksi uikutukseksi. Talon Antero-isäntä oli herännyt ääniin ja pukeutunut nopeasti mennäkseen ulos. Taskulampun avulla löytyi pihaan johtavalta tieltä uudesta lumesta runsaasti jälkiä ja vähän vertakin. Antero seuraili pellolla olevaa jälkeä. Siitä oli helposti nähtävissä, kuinka susi oli vetänyt perässään suurikokoista koiraa. Puolen kilometrin päässä olevan lammenrannassa molemmat olivat pudonneet heikon jään läpi syvään ojaan. Mutta susi oli sitkeästi vetänyt saaliinsa ylös ja jatkanut matkaa kaislikkoon. Siitä Antero oli palannut murheellisella mielellä kotiin. ”Mitähän sanon lapsille”, ajatteli Anska ääneen.
Kävimme iltapäivällä muutaman kilometrin päässä olevan toisen talon pihapiirissä toteamassa myös yöllisiä susitapahtumia. Pellolla olevan kivikasan päällä oli illalla istunut neljä sutta. Odottelivat varmaankin rauhallisesti, koska valot talosta sammuvat. Pihassa oli susien näköetäisyydellä myös kahden metsästyskoiran tarha. Tietä pitkin oli tullut kuitenkin vielä iltamyöhällä auto, jonka valoissa susien silmät olivat kiiluneet. Autoilija oli kääntänyt maasturinsa kohti kivikasaa. Silloin sudet olivat lähteneet jäljistä päätellen jopa viiden metrin loikin pakoon, jokainen eri suuntaan. Kuinkahan olisi koiratarhan verkko kestänyt tällaisen lauman hyökkäyksen?
Lumien tulo vihdoinkin ja sen myötä runsaat susihavainnot ovat selittäneet peurojen ja kauriiden katoamisen metsästysalueeltamme. Kovasti teettivät työtä myöskin hirven vasojen saaminen syksyn jahdissa. ”Jotakin pitäisi tehdä, tämähän menee ihan mahdottomaksi”, tuumaili hirvipäällikkö Original Powerit tukevasti maassa, yksipiippuinen hanallinen kohti taivasta sojottaen. Pitäisikö meidän laittaa suden kaatolupa-anomus vireille? Vai vaihdetaanko haalarit särmähousuihin ja lisukenkiin ja lähdetään Lomppariin naistentansseihin? Siinäpä kysymys.
Lapsuudessa se alkoi
Keinustuoli narahtelee, vesikattila porisee hellalla. Kohta saan tulella keitettyä porokahvia. Mistähän minuun on kylvetty tämä metsästyksen himo? Aina pitää ajella tänne lapsuuden maisemiin ja metsiin kulkemaan. Onneksi ystävälliset maanomistajat antavat minun kulkea maillaan ja onneksi löytyy aina jahtikavereita. Mutta mistä tämä tauti on alkunsa saanut? Ehkäpä se on tipahtanut tähtikirkkaalta taivaalta silloin, kun isäni vei äitiä ja minuakin naapurista lainaamalla hevosella jään yli kirkonkylän synnytyslaitokselle. Silloin oli tammikuussa 25 astetta pakkasta, paljon lunta ja tähtikirkas taivas. Niin, vai tarttuiko tauti metsästävästä veljestäni ja naapurin miehistä? Paha sanoa.
Silmät lupsottavat ja annan tulla mieleeni pari lapsuuden muistoa. Ensimmäinen tärkeä metsästykseen liittyvä tehtäväni oli pitää kämmentä haulikon piipun päässä. Tätä toimenpidettä tarvittiin, kun veljeni puhdisti hanallista mustaruutihaulikkoaan. Sen aikaisen aseöljyn haju kiertelee vieläkin nenäni nystyröissä. Minulle selitettiin tarpeellisuuttani sillä, ettei puhdistusrassi tullut kokonaan piipusta ulos. Silloin tuppo olisi tarttunut takaisin vedettäessä kiinni piipun suuhun. Näin minut huijattiin jo pienenä aseiden pariin. Vesi kiehahtaa hellalle ja samalla uskon löytäneeni todellisen syyn metsästysintooni. Mieleeni nousee kirkkaana ensimmäinen saaliini ja heti ensi yrittämällä, lankajänis.
Lankaa hankkimaan
Navetassamme viettivät pitkää talveaan silloin kaksi lehmäämme, Soma ja Särö. Karjalle oli heinää viereisessä ladossa. Kuiva heinä oli mieluisaa ruokaa myös jäniksille. Olihan jo helmikuu ja luonnonheinä paksun lumen alla. Heinälatoon johti oikein jäniksen polku. Töppöstelin ahkerasti kirkkaina talvipäivinä ulkona ja tein lapsen havaintoja. Kerroin jäniksen jäljistä innokkaasti myös kotiväelleni ja kannustin veljeäni menemään jänistä kyttäämään kuutamoyönä. Ensio ei asiasta innostunut vaan tokaisi: ”Viritä sinä sille lanka.” Yöllä sitten mietin kuumeisesti, kuinkahan sellainen lanka viritetään. Olinhan nähnyt, kuinka haulikon hana viritetään, mutta miten langan voisi virittää. Ja mistä mahtaisi saada viritettävää lankaa?
Vierähti aikaa muissa lapsen puuhissa ja viritettävä lanka pysyi suurena salaisuutena. Helmikuun viimeisenä sunnuntaina veljeni oli kavereittensa kanssa jänismetsällä. Kotiin tullessaan Ensio kertoi, etteivät olleet saaneet jänistä tällä kertaa. Hän kuitenkin jatkoi jutusteluaan: ”Kerroin pojille, että sinulla olisi tiedossa jänis, kunhan vain saisit jostakin jänislangan.” ”No, oliko kellään viritettävää lankaa?”, kysyin innostuneesti. ”Eipä ollut, mutta Elma-tädilläsi saattaisi olla, ja Veikko lupasi opettaa sinulle langan virittämisen”, jatkoi veljeni kuin arkisesta asiasta jutellen.
Leipälähettinä
Kävin kuumana ja vaadin jo samana iltana päästä Elma-tädin puheille. Ei tullut lupaa, eikä yöllä unta silmään. Mutta seuraavana päivänä sain luvan lähteä, kunhan veisin lämpimäisleivän mukanani. Voipaperiin kääritty lämmin leipä kainalossa kipitin huopatossut jalassa Kirkonmäkeä ylös kohti tätini punaista taloa. Oikaisin pienen metsikön halki, jotta samalla näin oliko sielläkin jäniksen jälkiä. En nimittäin aikonut tyytyä yhteen jänikseen, jos langanvirityksen oppisin.
Ulkoportailla luutasin huolella huopatossuni, vedin muutaman kerran pakkasilmaa keuhkoihini ja koitin rauhoittua. En halunnut rynnätä sisälle, olinhan tärkeällä asialla, leipälähettinä. Huurua pöllähti matkassani keittiöön. Ojensin leivän tädille. ”Äiti lähetti tän”, sanoin ja istahdin penkille. ”Kiitos, kiitos, oikein lämmin leipä. Otahan Esa karvahattu päästäsi, ja kerro mitä teille kuuluu”, kyseli täti. ”Mitäs meille, odotellaan Särön poikimista ja leivotaan. Isä on töissä”, sanoin rauhallisesti, vaikka olin pakahtua jäniksenlankaani.
Veikkokin näkyi olevan kotona, joten opetustakin olisi saatavana, kunhan vain lanka löytyisi. Pitkään he minua puhuttivat, kuten aina ennenkin. Aika tuntui matelevan ja päässä meinasivat langat sotkeentua. Lopulta otin tilanteen hallintaan ja aloin johdatella keskustelua aralle alueelle. ”Ettepä saanu sunnuntaina jänistä. Olisitte tuoneet sen hurtan meidän tallin nurkalle, niin kyllä olis lähteny. On meinaan rutosti jälkiä, oikein paksu polku”. ”Vai on kovasti jälkiä. Et oo ite yrittäny pyydystää sitä?” kysyi Veikko. ”Milläs minä, enhän saa pyssyä vielä kymmeneen vuoteen. Vaan olen minä kuullut, että viritettävällä langallakin saa jäniksiä,” vastailin vielä melko rauhallisena. Mutta sitten en saanut enää hillittyä itseäni, pomppasin penkiltä ylös, loikkasin Elma-tädin eteen hellan viereen ja kysyin suoraan: ”Onko teillä Elma-täti jäniksen lankaa?” Täti säikähti ryntäämistäni ja otti pari taka-askelta hellaa kohti. ”Eihän minulla. Mites minulla sellaista.”
Oppia saamassa
Veikko puuttui pöydän päästä tilanteeseen. Hörppäsi rauhallisesti kahvia tassilta sokeri huulien välissä ja totesi: ”Onhan sinulla äiti siellä komuutin laatikossa sitä harmaata villalankaa, josta kudoit isälle sukat. Sitähän jäi vielä. Se on juuri oikeanlaista jäniksen lankaa. Lampaanvillasta itse kehrättyä. Siinä on jäniksille tuttu lampaan haju, eivät sitten vieroksu sitä.” ”Onhan sitä, jos sellainen kelpaa”, vastaili täti ja tuntui jotenkin päässeen asian päälle. Veikko nousi ripeästi tuoliltaan ja käveli komuutin luokse. Hän etsi sieltä harmaan villalankakerän, eri värisiä kankaanpalasia ja sakset. Veikko palasi takaisin pöydän ääreen, laski tarvikkeet pöydälle ja sytytti oikein öljylampun palamaan. Olin varma, että nyt pääsen jäniksenlangan tekoon.
Siirryin hartaudella pöydän ääreen ja aloin saada opetusta. ”No niin Esa. Otapa nyt sakset ja ala leikellä pieniä tilkkuja, noin tulitikkuaskin kokoisia. Laitan nuo Ukko-tikut tuohon malliksi. Tilkkuja pitää olla kaksitoista. No, ethän sinä vielä osaa laskea. Kyllä minä sanon sitten, kun riittää. Hyvinhän se leikkaaminen jo sujuu. On äitisi tainnut opettaa.” Kun tilkut oli saatu valmiiksi, mitattiin harmaata villalankaa käsieni ulottuvuuden verran ja pikkusen päälle. Sitten sain solmia tilkut vaaksan päähän toisistaan villalankaan kiinni. Solmujen teko oli vielä minulle kovin vaikeaa ja taisihan Elma-tätikin siinä vähän auttaa. ”Panehan eri värisiä tilkkuja vuoron perään, niin tulee pyytävämpi lanka”, neuvoi Veikko. Hiki pusertui otsalleni tilkkuja solmiessani. Työ oli minulle lähes ylivoimaista ja päälläni oli ulkovaatteet huopatossuineen.
Vihdoin lanka oli valmis. Onnellisena ja kiitollisena saamastani opista lähdin juosten kotiini. Matkalla kertailin viritysohjeita ja sitten tupsahdinkin kotiovesta sisään. Tohkeissani esittelin lankaani ja selitin viritysohjeita. Vanhempani ja sisarukseni kuuntelivat totisina selostustani langan valmisteluista. Niin minusta ainakin näytti. Huomenna alkaisi langan viritys ja sitten syötäisiin jänispaistia. Olihan minulla varma paikka heinätallin oven pielessä. Taaskaan ei tullut uni silmään.
Langan viritys
Aamu valkeni kirkkaana. Heräsin onnellisena. Olinhan pääsemässä metsästyksen saloihin. Töppöset jalassa söin aamupuuroni. Tänään ei minua tarvinnut siihen touhuun houkutella. Minulla oli kiire heinätallille. Hakkasin ruosteisen neljän tuuman naulan ovilautaan. Kotkasin sen huolella. Siihen sidoin jäniksen lankani toisen pään kiinni. Langan toisen pään nostin ohjeiden mukaan tikun nokkaan jälkijonon toiselle puolelle. Siinä oli nyt viritettynä jäniksen lankani. Tyytyväisenä työhöni menin tupaan virittelemään hevosleikkejäni. Olihan joulupukki tuonut minulle polkuhevosen. Vaan eipä tahtonut leikeistä tänään tulla mitään. Vähän väliä piti kiivetä tiskipöydälle, jotta näin jäniksenlankani keittiön ikkunasta. ”Voihan jänikset näin pakkasella liikkua päivälläkin”, ajattelin. Ilta tuli ja nukkumaan menoaika. Kyllä pukkisänkyni taisi yön aikana narahtaa monta kertaa, kun levottomana kääntelin kylkeäni.
Puuro sai aamulla jäädä syömättä. En ryhtynyt enää vilkuilemaan lankaani ikkunasta, vaan sonnustauduin oikealle pyyntiretkelle. Lähestyin tallin ovea ja jo kaukaa huomasin langan hävinneen. Suuri valkoinen jänis oli kyljellään oven alla. Jäniksen kaulalle oli kietoutunut kauniisti virittämäni kirjava tilkkulanka. Seisoin hetken jähmettyneenä paikoillani. Noin iso jänis ja minun langassani! ”Onkohan se varmasti kuollut?” ajattelin. Kosketin varovasti takajalkaa ja pelkäsin sen hyppäävän karkuun. Kuollut se oli ja pakkasen kangistama. Nostin jänistä takakoivista ja huomasin sen olevan umpijäässä. Samalla kaulalta luiskahti maahan lankani. Lähdin vetämään saalistani kohti kotia.
Olin varmaankin melkoisessa shokissa, kun pääsin keittiöön. Siellä vastaanotto oli hyvin riemullinen ja kyllä minun taitojani kehuttiin. Muurin vieressä jänis päivän mittaan suli ja illalla veljeni nylki sen. Seurasin Ension nylkypuuhia silmä tarkkana. Halusin oppia senkin taidon ja olihan se minun jänikseni. Kauniisti valkoinen turkki irtosi punertavien lihojen päältä. Ihmettelin, miksi jäniksessä oli muutamia punaisia pisteitä ja vähän vertakin oli vuotanut siitä. ”Jäniksissä on tuollaisia punaisia pisteitä aina niitä nyljettäessä. Mietihän nyt vähän jäniksen elämää. Kun se tuolla risukossa juoksee kovaa vauhtia, niin aina joku tikku pistää sitä”, selitti veljeni minulle. Uskoin häntä niin kuin monia muitakin isojen poikien juttuja. Paisti siitä jäniksestä aikanaan tehtiin ja kaikilla oli hyvä mieli.
Paukkupakkaset lauhtuivat ja kevät alkoi tulla hyvää vauhtia. Virittelin päivisin jäniksen lankaani. Vaihdoin paikkaakin. En vain saanut toista jänistä langallani sinä talvena, enkä myöhemminkään. Tosin en ole sen talven jälkeen lankaani virittänytkään.
Aihe
Keuruu -- Häkkinen, lapsuus, metsästysKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.
Kuvaus
Esa Salovius pohtii sitä, miten hänestä tuli metsästäjä ja muistelee lapsuutensa jännittävää metsästyskokemusta.
Tekijä
Julkaisija
Keuruun kaupunginkirjasto