Suojeluskunnan kyläosasto toimi Huttulassa 1930-luvulla vähäisesti ja piti ampumaharjoituksiaan Saloksen takana olevassa Kuuliaiskynnäs-nimisessä paikassa. Osaston paikallisjohtaja Ossi Ampiala jakoi lähtömääräyksiä ”kertausharjoituksiin” sekä talvi- ja jatkosodan edellä Huttulan miehille.
Kyläläisiä
Mäki-Matin kauppa sijaitsi Hinkkaperän tien alussa radan takana Tönö-nimisessä talossa. Myymälänhoitaja Kalervo Varja oli haavoittumisensa jälkeen hoidossa Saksassa. Sieltä palatessaan hän toi mukanaan hienon shakkipelilaudan norsunluunappuloineen, joilla hän opetti minulle pelin alkeita. Varjat olivat melko pian sodan jälkeen muuttaneet Petäjävedelle ja hänen jälkeensä tuli myymälänhoitajaksi Sulo Suomalainen.
Talvisodan aikaan
Talvisodan rauha tehtiin 13.3.1940. Siihen mennessä ei Huttulaan ollut tullut ainoatakaan evakkoa ja vieläkin jouduimme odottamaan viikon päivät. 20.3.1940 pysähtyi asemalle evakkojuna, josta purettiin eläimiä, huonekaluja ja monenlaisia varusteita, mm. kalastustarvikkeita ja samoista umpitavaravaunuista kurkijokelaisia evakkoja. Lunta oli paksulti, asemalta koululle oli hevosreen levyinen tie auki ja siitä vaelsi porukkaa. Kaikki vaunut oli jätetty raiteelle, jonka ohi pääsi muu liikenne kulkemaan. Lehmiä ei otettu heti ulos, koska niille ei ollut katoksia heti käytettäväksi. Hevosilla ja reellä oli heti käyttöä. Koululla paikkakuntalaiset ottivat perheitten tietoja ylös ja alkoivat jakaa heitä taloihin. Käkisalmelais- ja valkjärveläisevakot eivät tulleet samanaikaisesti tänne. Heidät oli sijoitettu Huttulaan, Kallio-Huttulaan sekä Ojalaan.
Talvisodan aikana olin 11-vuotias poikanen, joka ei tietenkään kelvannut vartiointitehtäviin. Kinnusen Mirjan kanssa olimme pitäneet varmuuden vuoksi koulua lämpimänä sotaa pakoon lähteneitä evakkoja varten jo suunnilleen joulukuun puolivälistä alkaen. Nyt sitten jouduimme opastamaan karjalaisia ja näyttämään heille paikkoja. Ensimmäiset evakot tulivat maaliskuun loppupuolella, kun sota oli loppunut.
Useimmat karjalaisista sijoitettiin loppukesästä 1940 ”lopullisiin” uusiin kotipitäjiinsä. Tervatehtaalle jäi vain yksinäisiä evakoita, mm. Maria Afanaiseff kahden aikuisen poikansa kanssa, joista toinen kuitenkin asui muualla. Koulu oli pitkään keväällä evakuointikeskus, eikä meitä rasitettu koulun käynnillä sinä lukuvuonna. Niinpä todistuksessani ei ole arvosanoja, paitsi syyskaudelta jotain.
Talvisodan aikana kerrottiin Murtolan-Maunuahon välille pudotetun pommin, jonka jättämää kuoppaa en yrityksistäni huolimatta päässyt näkemään. Kävin Murtolassa tapaamassa sinne Jyväskylästä pommituksia pakoon tulleita Valkosen Laurin poikia ja tietenkin kyselin pommin putoamispaikkaa, eivät tienneet.
Olin yksi niistä pojista, jotka juoksivat pakoon Huttulan pysäkiltä junia konekivääreillä ampuvia lentokoneita. Ruorasen Reinokin taisi ollut mukana. Samana päivänä kertoi Rajalan isäntä August Aho kulkeneensa pellollaan ja olleensa myös tähtäimessä. ”Tuntui kuin olisi heitetty herneitä hangelle!” Elossa hän siitä selvisi, vaikka sitten jatkosodan aikana kuoli.
Suojeluskunnan tehtävissä
Jatkosodan edellä olin 13-vuotiaana Keuruun Suojeluskunnan poikaosastossa. Juhannuksen alla vuonna 1941 aamuyöstä kahden, kolmen aikoihin kotini ovelle kolkutettiin. Herättäjänä oli Huttulan kyläosaston päällikkö, joka määräsi minut viemään reservinharjoitusmääräyksen Rajalaan, noin puolentoista kilometrin päässä asuvalle naapurin pojalle Usko Aholle. Päällikkö vannotti minua antamaan määräyksen vain Uskolle itselleen. Ajelin polkupyörällä Rajalaan, kolkutin ja potkin ovea. Jonkun ajan kuluttua Iida-emäntä avasi oven. Kuultuaan asiani kehotti jättämään määräyksen hänelle ja lupasi antaa Uskolle sitten, kun hän herää. Jouduin inttämään pitkän aikaa ja ääntänikin korottamaan, kunnes Usko unisena tuli eteiseen hieroen silmiään. Otin häneltä kuittauksen ja palasin tyytyväisenä kotiini. Siellä oli koko perhe hereillä, sillä kaksi veljistäni oli saanut myös saanut käskyn sotaan. Ennen kymmentä oli Huttulan pysäkillä ihmisiä kymmenittäin. Kaikki kyläläiset olivat lähteneet saattamaan veljiään, poikiaan ja isiään, joiden piti ilmoittautua Keuruulla ennen puolta päivää. Joukossa oli myös Rajalan Usko, joka esiintyi rehvakkaasti asemalla ja se kevensi sotaan lähdön ja eroamisen aiheuttamaa ankeata tunnelmaa. Usko ei ehtinyt rintamalle, kun joukkojen kuljetusjuna oli joutunut venäläisten lentokoneiden pommituskohteeksi ja Uskon taival katkesi siihen.
Kotitarveviljelyä
Keväällä 1942 jaettiin halukkaille nuorille puutarhakasvien siemeniä. Meillä oli Tervatehtaan vieressä erittäin hyvälaatuisessa mullassa kasvimaa ja äitini kylvi ne saamani siemenet siihen. Hän kitki ja kasteli viereisestä purosta kantamallaan vedellä taimet koko kesän, koska itse olin Jyväskylässä Lutakon rannassa Iloniemen sahalla ”tsupparina”. Olin silloin 14-vuotias. Ihmeekseni näin nimeni jossakin talkoolistassa, vaikka olin jo silloin poissa Huttulasta. En usko silti minua kuulutetun karkuriksi, kun pari kertaa vuodessa kävin lomilla eikä minua pantu rautoihin.
Kotona oli sitten käynyt maatalouskerhoneuvoja kesän mittaa jonkun kerran ja ihaillut lantun, porkkanan ym. kasvua. Hän oli vannottanut, ettei satoa saa viedä kellariin ennen kuin hän käy sen punnitsemassa. Minäkin olin sitten siinä tilaisuudessa ja hän täytti jonkun kaavakkeen punnitustuloksilla, joita kehui kovasti. Myöhemmin syksyllä minulle toimitettiin Suunto-marssikompassi Huttulan koulupiirin parhaana kerholaisena. Se oli Leikola-nimisen entisen keuruulaisen lahjoittama palkinto. Olisikohan sen, nyt jo hävinneen, kompassin syytä, että poikani ja pojanpoikani ovat voittaneet suunnistuksessa Suomen- ja viestimestaruuksia eri sarjoissa!
Huttulaan sijoitettuja karjalaisperheitä
Huttulan Terva- ja Tärpättitehdas jo ennen sotia, 7.7.1937. Toiminnan loppumisen myötä jäi työväen asuntoja tyhjäksi ja niin tarjoutui Huttulaan saapuneille muutamille kurkijokelaisille mahdollisuus saada tilapäisasunto. Tervatehtaan asuntoihin tuli Paakkisen ja Tanskasen perheet sekä joitakin yksittäisiä. Paakkisen perhe asui niin sanotussa valkoisessa asuintalossa, joka on nyt purettu. Siellä oli Miina-äiti ja paljon poikia sekä yksi tytär. Vanhin pojista oli naimisissa ja sai asuinpaikan Pohjoislahdelta. Tämä Laatokan kalastajana perhettään elättänyt Jalmari toi äitinsä perheelle usein Kalettomalta saamiaan kaloja. Joukossa oli minulle ennestään tuntematon kala, jolla on ainakin kaksi nimeä, kuore ja norssi. Mielestäni oli hyvänmakuinen, mutta turhan pieni kala, joka haisi kuin myrkkytynnyri.
Jalmari oli syntynyt 1.1.1908 Kurkijoella ja kaatui jatkosodassa 2.9.1941 Kivennavalla. Nuoremmat pojat olivat Toivo (s. 27.11.1921 Kurkijoki ja kaatui 16.7.1944 Äyräpäässä), Petteri, Väinö ja Matti. Nämä olivat vain hiukan minua vanhempia, joten kaveerasin usein heidän kanssaan. Olin varmasti Paakkisille varsinainen maanvaiva. Perheestä kaatui jatkosodassa kaksi poikaa, joista toinen oli Petteri. Paakkiset saivat sittemmin siirtolaistilan asuttavakseen Yläneeltä. Kerran käväisin tapaamassa Väinöä, joka asui perheineen uudistalossa lähellä Pyhäjärveä.
Kotikylän menetyksiä
Sodassa kaatuneille ei Huttulassa pidetty suurellisia hautajaisia. Näin jälkikäteen muistellessa heitä oli paljon, vaikka taisi siihen aikaan olla Keuruun pienimpiä kyliä. Muutama nimi tulee mieleen: Tauno Sallmén, Toivo Kamppila, Niiles, Toivo Maunuahosta poika, Kulmiosta Väinö Saranen, Syrjälästä kaksi Saukon veljestä, Veikko Kuukkanen, Pentti Pienimäki, Ukonmurronahosta Arvo Puustinen, Arvo Johannes (Jussi) Metsälä.
Sotapoikana ja työharjoittelussa Helsingissä
Minä lähdin toukokuussa 1943 Helsinkiin Strömbergille, jossa meistä oppilaista pikakoulutettiin Helsingin puolustukseen yksikkö, josta parhaiten jäi mieleeni tehdas-, rautatie- ja siltavartiointi. Helsingin pommitukset helmikuussa 1944 työllistivät meitä, jotka olimme silloin 15-17-vuotiaita. Meillä oli asepuku ja kiväärivarustus, vaikka ampumiset jäivätkin Huopalahden ampumaradalla harjoitteluihin. Viimeisimpiä tehtäviä oli osallistua Porkkalan alueen evakuointiin loka-marraskuussa. Koulua käytiin siinä sivussa ja tehtaalla työharjoittelussa.
Kyläläisiä
Mäki-Matin kauppa sijaitsi Hinkkaperän tien alussa radan takana Tönö-nimisessä talossa. Myymälänhoitaja Kalervo Varja oli haavoittumisensa jälkeen hoidossa Saksassa. Sieltä palatessaan hän toi mukanaan hienon shakkipelilaudan norsunluunappuloineen, joilla hän opetti minulle pelin alkeita. Varjat olivat melko pian sodan jälkeen muuttaneet Petäjävedelle ja hänen jälkeensä tuli myymälänhoitajaksi Sulo Suomalainen.
Talvisodan aikaan
Talvisodan rauha tehtiin 13.3.1940. Siihen mennessä ei Huttulaan ollut tullut ainoatakaan evakkoa ja vieläkin jouduimme odottamaan viikon päivät. 20.3.1940 pysähtyi asemalle evakkojuna, josta purettiin eläimiä, huonekaluja ja monenlaisia varusteita, mm. kalastustarvikkeita ja samoista umpitavaravaunuista kurkijokelaisia evakkoja. Lunta oli paksulti, asemalta koululle oli hevosreen levyinen tie auki ja siitä vaelsi porukkaa. Kaikki vaunut oli jätetty raiteelle, jonka ohi pääsi muu liikenne kulkemaan. Lehmiä ei otettu heti ulos, koska niille ei ollut katoksia heti käytettäväksi. Hevosilla ja reellä oli heti käyttöä. Koululla paikkakuntalaiset ottivat perheitten tietoja ylös ja alkoivat jakaa heitä taloihin. Käkisalmelais- ja valkjärveläisevakot eivät tulleet samanaikaisesti tänne. Heidät oli sijoitettu Huttulaan, Kallio-Huttulaan sekä Ojalaan.
Talvisodan aikana olin 11-vuotias poikanen, joka ei tietenkään kelvannut vartiointitehtäviin. Kinnusen Mirjan kanssa olimme pitäneet varmuuden vuoksi koulua lämpimänä sotaa pakoon lähteneitä evakkoja varten jo suunnilleen joulukuun puolivälistä alkaen. Nyt sitten jouduimme opastamaan karjalaisia ja näyttämään heille paikkoja. Ensimmäiset evakot tulivat maaliskuun loppupuolella, kun sota oli loppunut.
Useimmat karjalaisista sijoitettiin loppukesästä 1940 ”lopullisiin” uusiin kotipitäjiinsä. Tervatehtaalle jäi vain yksinäisiä evakoita, mm. Maria Afanaiseff kahden aikuisen poikansa kanssa, joista toinen kuitenkin asui muualla. Koulu oli pitkään keväällä evakuointikeskus, eikä meitä rasitettu koulun käynnillä sinä lukuvuonna. Niinpä todistuksessani ei ole arvosanoja, paitsi syyskaudelta jotain.
Talvisodan aikana kerrottiin Murtolan-Maunuahon välille pudotetun pommin, jonka jättämää kuoppaa en yrityksistäni huolimatta päässyt näkemään. Kävin Murtolassa tapaamassa sinne Jyväskylästä pommituksia pakoon tulleita Valkosen Laurin poikia ja tietenkin kyselin pommin putoamispaikkaa, eivät tienneet.
Olin yksi niistä pojista, jotka juoksivat pakoon Huttulan pysäkiltä junia konekivääreillä ampuvia lentokoneita. Ruorasen Reinokin taisi ollut mukana. Samana päivänä kertoi Rajalan isäntä August Aho kulkeneensa pellollaan ja olleensa myös tähtäimessä. ”Tuntui kuin olisi heitetty herneitä hangelle!” Elossa hän siitä selvisi, vaikka sitten jatkosodan aikana kuoli.
Suojeluskunnan tehtävissä
Jatkosodan edellä olin 13-vuotiaana Keuruun Suojeluskunnan poikaosastossa. Juhannuksen alla vuonna 1941 aamuyöstä kahden, kolmen aikoihin kotini ovelle kolkutettiin. Herättäjänä oli Huttulan kyläosaston päällikkö, joka määräsi minut viemään reservinharjoitusmääräyksen Rajalaan, noin puolentoista kilometrin päässä asuvalle naapurin pojalle Usko Aholle. Päällikkö vannotti minua antamaan määräyksen vain Uskolle itselleen. Ajelin polkupyörällä Rajalaan, kolkutin ja potkin ovea. Jonkun ajan kuluttua Iida-emäntä avasi oven. Kuultuaan asiani kehotti jättämään määräyksen hänelle ja lupasi antaa Uskolle sitten, kun hän herää. Jouduin inttämään pitkän aikaa ja ääntänikin korottamaan, kunnes Usko unisena tuli eteiseen hieroen silmiään. Otin häneltä kuittauksen ja palasin tyytyväisenä kotiini. Siellä oli koko perhe hereillä, sillä kaksi veljistäni oli saanut myös saanut käskyn sotaan. Ennen kymmentä oli Huttulan pysäkillä ihmisiä kymmenittäin. Kaikki kyläläiset olivat lähteneet saattamaan veljiään, poikiaan ja isiään, joiden piti ilmoittautua Keuruulla ennen puolta päivää. Joukossa oli myös Rajalan Usko, joka esiintyi rehvakkaasti asemalla ja se kevensi sotaan lähdön ja eroamisen aiheuttamaa ankeata tunnelmaa. Usko ei ehtinyt rintamalle, kun joukkojen kuljetusjuna oli joutunut venäläisten lentokoneiden pommituskohteeksi ja Uskon taival katkesi siihen.
Kotitarveviljelyä
Keväällä 1942 jaettiin halukkaille nuorille puutarhakasvien siemeniä. Meillä oli Tervatehtaan vieressä erittäin hyvälaatuisessa mullassa kasvimaa ja äitini kylvi ne saamani siemenet siihen. Hän kitki ja kasteli viereisestä purosta kantamallaan vedellä taimet koko kesän, koska itse olin Jyväskylässä Lutakon rannassa Iloniemen sahalla ”tsupparina”. Olin silloin 14-vuotias. Ihmeekseni näin nimeni jossakin talkoolistassa, vaikka olin jo silloin poissa Huttulasta. En usko silti minua kuulutetun karkuriksi, kun pari kertaa vuodessa kävin lomilla eikä minua pantu rautoihin.
Kotona oli sitten käynyt maatalouskerhoneuvoja kesän mittaa jonkun kerran ja ihaillut lantun, porkkanan ym. kasvua. Hän oli vannottanut, ettei satoa saa viedä kellariin ennen kuin hän käy sen punnitsemassa. Minäkin olin sitten siinä tilaisuudessa ja hän täytti jonkun kaavakkeen punnitustuloksilla, joita kehui kovasti. Myöhemmin syksyllä minulle toimitettiin Suunto-marssikompassi Huttulan koulupiirin parhaana kerholaisena. Se oli Leikola-nimisen entisen keuruulaisen lahjoittama palkinto. Olisikohan sen, nyt jo hävinneen, kompassin syytä, että poikani ja pojanpoikani ovat voittaneet suunnistuksessa Suomen- ja viestimestaruuksia eri sarjoissa!
Huttulaan sijoitettuja karjalaisperheitä
Huttulan Terva- ja Tärpättitehdas jo ennen sotia, 7.7.1937. Toiminnan loppumisen myötä jäi työväen asuntoja tyhjäksi ja niin tarjoutui Huttulaan saapuneille muutamille kurkijokelaisille mahdollisuus saada tilapäisasunto. Tervatehtaan asuntoihin tuli Paakkisen ja Tanskasen perheet sekä joitakin yksittäisiä. Paakkisen perhe asui niin sanotussa valkoisessa asuintalossa, joka on nyt purettu. Siellä oli Miina-äiti ja paljon poikia sekä yksi tytär. Vanhin pojista oli naimisissa ja sai asuinpaikan Pohjoislahdelta. Tämä Laatokan kalastajana perhettään elättänyt Jalmari toi äitinsä perheelle usein Kalettomalta saamiaan kaloja. Joukossa oli minulle ennestään tuntematon kala, jolla on ainakin kaksi nimeä, kuore ja norssi. Mielestäni oli hyvänmakuinen, mutta turhan pieni kala, joka haisi kuin myrkkytynnyri.
Jalmari oli syntynyt 1.1.1908 Kurkijoella ja kaatui jatkosodassa 2.9.1941 Kivennavalla. Nuoremmat pojat olivat Toivo (s. 27.11.1921 Kurkijoki ja kaatui 16.7.1944 Äyräpäässä), Petteri, Väinö ja Matti. Nämä olivat vain hiukan minua vanhempia, joten kaveerasin usein heidän kanssaan. Olin varmasti Paakkisille varsinainen maanvaiva. Perheestä kaatui jatkosodassa kaksi poikaa, joista toinen oli Petteri. Paakkiset saivat sittemmin siirtolaistilan asuttavakseen Yläneeltä. Kerran käväisin tapaamassa Väinöä, joka asui perheineen uudistalossa lähellä Pyhäjärveä.
Kotikylän menetyksiä
Sodassa kaatuneille ei Huttulassa pidetty suurellisia hautajaisia. Näin jälkikäteen muistellessa heitä oli paljon, vaikka taisi siihen aikaan olla Keuruun pienimpiä kyliä. Muutama nimi tulee mieleen: Tauno Sallmén, Toivo Kamppila, Niiles, Toivo Maunuahosta poika, Kulmiosta Väinö Saranen, Syrjälästä kaksi Saukon veljestä, Veikko Kuukkanen, Pentti Pienimäki, Ukonmurronahosta Arvo Puustinen, Arvo Johannes (Jussi) Metsälä.
Sotapoikana ja työharjoittelussa Helsingissä
Minä lähdin toukokuussa 1943 Helsinkiin Strömbergille, jossa meistä oppilaista pikakoulutettiin Helsingin puolustukseen yksikkö, josta parhaiten jäi mieleeni tehdas-, rautatie- ja siltavartiointi. Helsingin pommitukset helmikuussa 1944 työllistivät meitä, jotka olimme silloin 15-17-vuotiaita. Meillä oli asepuku ja kiväärivarustus, vaikka ampumiset jäivätkin Huopalahden ampumaradalla harjoitteluihin. Viimeisimpiä tehtäviä oli osallistua Porkkalan alueen evakuointiin loka-marraskuussa. Koulua käytiin siinä sivussa ja tehtaalla työharjoittelussa.
Aihe
Huttula, sota-aika, siirtoväki, karjalaisetKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.
Kuvaus
Matti Metsälä muistelee sota-aikaa kotikylällään ja kertoo aluelle sijoitettujen karjalaisperheiden kohtaloista.