Huttulassa oli todennäköisesti metsäkaartilaisten melko turvallista asustella. Kesällä 1942 Ludvig Ampiala oli palkannut erään 35-40 vuotiaan miehen tekemään talonsa töitä, joita hän ei enää jaksanut tehdä ja paikalliset apuvoimat olivat isänmaata puolustamassa. Kerran mies oli korjaamassa aitaa kytöpellolla, joka oli Rajalan lähellä. Hän poikkesi palatessaan meillä Metsälässä ja purki paitansa sisältä kurjenpojan. Tämä oli päästänyt peloissaan paitaan hätäpaskan, ja mies suuttui linnulle. Minä menin väliin ja pyysin sen itselleni.
Huttulan Terva- ja Tärpättitehtaalla oli ulkorakennuksissa monenlaisia tyhjiä tiloja, koska tehdas oli palanut muutama vuosi aikaisemmin, eikä asukkaita ollut montakaan. Sain luvan viedä linnun tervatehtaan alanavettaan ja minua kehotettiin ruokkimaan sitä riittävästi. Se olikin rankka urakka. Lintu oli aina nälkäinen ja sain jatkuvasti pyydystellä sammakonpoikia, joista se tuntui pitävän. Meni korkeintaan viikon päivät, kun äitini Anna kyseli, kauanko aioin lintua ruokkia. Olin valmis luopumaan siitä ja vein kurjen puron taakse metsän reunaan. Päästin sen irti, eikä se vilkaissutkaan taakseen, kun paineli metsään.
Kurjen pyydystänyt mies oli isäni Rikhardin ja Ludvigin työllistämänä jonkin aikaa; ehkä muittenkin, sillä hän oli "fiksukäytöksinen, osaava ja ahkera". Kerran pyysi minua välittämään pyynnön, että isä lähettäisi palkkarahat hänen siskolleen. Hän ei näet itse voi pysähtyä pitkäksi ajaksi minnekään. Hän uskoutuikin minulle, että hän on vankikarkuri. Näin joskus hänet tuntemattoman miehen seurassa, jonka olin myös kerran nähnyt yksinään aseman lammen rannoilla. Selvästi karttoi tapaamista ja juttelemista. Jälkeenpäin on puhuttu, että metsäkaartilaiset olivat ainakin näillä seuduin ”mummujen pelastajia”. Moni vanhus olisi sotatalvina menehtynyt kylmään ja nälkään avun puutteessa.
Huttulan Terva- ja Tärpättitehtaalla oli ulkorakennuksissa monenlaisia tyhjiä tiloja, koska tehdas oli palanut muutama vuosi aikaisemmin, eikä asukkaita ollut montakaan. Sain luvan viedä linnun tervatehtaan alanavettaan ja minua kehotettiin ruokkimaan sitä riittävästi. Se olikin rankka urakka. Lintu oli aina nälkäinen ja sain jatkuvasti pyydystellä sammakonpoikia, joista se tuntui pitävän. Meni korkeintaan viikon päivät, kun äitini Anna kyseli, kauanko aioin lintua ruokkia. Olin valmis luopumaan siitä ja vein kurjen puron taakse metsän reunaan. Päästin sen irti, eikä se vilkaissutkaan taakseen, kun paineli metsään.
Kurjen pyydystänyt mies oli isäni Rikhardin ja Ludvigin työllistämänä jonkin aikaa; ehkä muittenkin, sillä hän oli "fiksukäytöksinen, osaava ja ahkera". Kerran pyysi minua välittämään pyynnön, että isä lähettäisi palkkarahat hänen siskolleen. Hän ei näet itse voi pysähtyä pitkäksi ajaksi minnekään. Hän uskoutuikin minulle, että hän on vankikarkuri. Näin joskus hänet tuntemattoman miehen seurassa, jonka olin myös kerran nähnyt yksinään aseman lammen rannoilla. Selvästi karttoi tapaamista ja juttelemista. Jälkeenpäin on puhuttu, että metsäkaartilaiset olivat ainakin näillä seuduin ”mummujen pelastajia”. Moni vanhus olisi sotatalvina menehtynyt kylmään ja nälkään avun puutteessa.
Kuvaus
14-vuotiaan Matin sota-ajan muisto metsäkaartilaisesta.