Alma Tuomisen lottamuistoja

Koulutus ja tehtävät

Alma Tuomisen (o.s. Häkkinen) lottataival alkoi paikallisen lottajärjestön sihteerin, rouva Aihoksen pyydettyä häntä mukaan toimintaan. Tehtäviin tarvittava koulutus saatiin käymällä kahden viikon pituinen viestikurssi Karkussa, jossa opeteltiin puhelimen käyttöä ja korjaamista, linjan vetoa ja morsetusta. Talvisodan aikana Alma palvelikin Keuruulla puhelinkeskuksen hoitajana ns. viestilottana ollen töissä uuden kirkon tornissa. Majapaikkaa pidettiin kirkonkylän isolla suojeluskuntatalolla, Kansallispirtillä.

Jatkosodassa Alma Tuominen palveli Itä-Karjalan Pitkärannassa, Äänislinnan lentokentällä, Karhumäessä, Paateneella ja Hirvaksen lentokentällä, joissa hän palveli sodan loppuun saakka. Alman joukko-osaston nimi oli hävittäjälaivue 28, jossa tehtävänä oli puhelinkeskuksen hoito. Työvuorossa oli kerrallaan kolme-neljä lottaa kaksi tuntia kerrallaan, minkä jälkeen oli jälleen kahden tunnin tauko ennen uutta vuoroa. Yövuoro kesti koko yön.

Sotakokemuksia

Nuorena sodan kokemukset eivät Alman kertoman mukaan juuri pelottaneet, vaikka Wärtsilässä ja Paateneessa oli suuria taisteluita. Äänislinnassa ja Karhumäessä oli rauhallisempaa. Pisimpään Alma palveli juuri Paateneella. Keskellä sodan julmuuksia tuli välillä tuttujakin vastaan, kun Alma tapasi siellä keuruulaiset Lampisen Antin, Kankaan Eskon ja naapuriin miniäksi tulleen, pyhäjärveläisjuurisen Pulakan Esterin Reino-veljen.

Paateneen taisteluista Alma muistaa, kuinka pommit putosivat järveen kylää pommitettaessa. Kylä sijaitsi niemessä ja lahdenpohjukassa oli paljon saunoja. Pari taloa tuhoutui kokonaan pommituksissa, mutta yhtään lottaa Alma ei muista kuolleen. Keuruulla oli talvisodan aikaan hautausmaan lähellä rakennus, jonne kaatuneet vietiin sulamaan. Nuorten poikien tehtävänä oli huolehtia rakennuksen lämmityksestä. Paikka oli karmiva, kun vainajat alkoivat sulaa - kädet retkahtelivat ja päät liikkuivat. Siellä työskentely kysyi tiukkoja hermoja.

Lomalle kotiin

Alman ollessa vain kahdeksan vuotias, kuoli perheen Urho-isä vuonna 1931. Kotitilan töitä hoitivat tuon jälkeen perheenjäsenten lisäksi työmies ja karjakko. Alman ollessa palveluksessa myös naapurissa asuva Taito-eno auttoi kotitilan töissä. Palveluspaikoista saattoi pitää kotiin yhteyttä kirjeitse, sillä puhelinta ei tuolloin vielä Ylä-Häkkisessä ollut. Niinpä kirjeellä ilmoitettiin, milloin oltiin tulossa kotiin ja niin Taito-eno tuli saapuvaa hevosella vastaan Mäntän rautatieasemalle. Lomalle pääsi yleensä puolen vuoden välein ja se kesti viikon verran, joskin pelkästään matkaankin meni useita päiviä. Karhumäkeenkin joutui odottamaan junaa välillä jopa 14 tuntia.

Kerran ollessaan matkalla kotiin lottaystävänsä Aili Kekin kanssa ei Almalla ollut rahakukkarossa kuin neljä markkaa rahaa. Junalippu Mänttään olisi maksanut neljätoista markkaa. Kun Alma ei kehdannut pyytää tarvittavaa summaa lainaksi ystävänsä vanhemmilta, oli Alman käveltävä kirkolta kotiin Häkkiseen tuo yli 20 kilometriä.

Pitkä kävelymatka oli myös silloin, kun Alma samaisen Ailin kanssa oli palaamassa kotilomalta palveluspaikkaansa Paateneeseen. Karhumäessä oli toisten lottien käytös heitä kohtaan niin epäystävällistä, että nuoret lotat Alma ja Aili päättivät jatkaa matkaa saman tien eteenpäin. Kelirikon takia autot eivät päässeet kuitenkaan kulkemaan, joten matkaa piti taittaa jalkaisin. Yöt vietettiin tien varren taloissa ja ladoissa ja ruokaa pyydettiin matkan varrella tavatuilta sotilailta. Taivalta kertyikin yhteensä peräti 108 km.

Ruoka ja tarvikkeet

Ruoassa ei ollut Alman mukaan moittimista. Se oli yleensä tavallista keittoruokaa kuten hernekeittoa - samaa ruokaa, jota sotilaatkin söivät. Lämmin ruoka saatiin kerran päivässä. Kerran viikossa sai myös mukaansa kuivamuonapaketin. Kanttiinista saattoi ostaa sen lisäksi muuta tarvitsemaansa. Lottien paikalliselta sihteeriltä saattoi myös kirjeitse pyytää, jos oli tarvetta esimerkiksi kengille tai alusvaatteille. Kovin isoja paketteja ei kotoa kuitenkaan voinut pyytää, sillä kotipaketin maksimipaino oli 2 kg. Paketit viipyivät myös matkalla, joten siellä olleet elintarvikkeet, kuten pullat, olivat joskus homeessa, kun ne tulivat perille.

Asuminen ja elintavat

Paateneessa lotat asuivat paikallisten rakennuksissa, mutta Karhumäessä ja Hirvaksessa korsuissa, joissa oli puhelinkeskus. Välit paikallisiin Itä-Karjalassa olivat Alman muistin mukaan hyvät - mitä nyt kylän pikkupojat tekivät kiusaa kuten ikään kuului. Kylissä asuikin pääosin vanhempaa väkeä, kun nuoret miehet olivat sodassa. Vastapuolelle kuuluminen ei kuitenkaan näkynyt jokapäiväisessä elämässä. Alma saikin ”matruskoilta” jopa punapoimintaisen kaitaliinan muistoksi. Valitettavasti se ei ole enää tallella.

Paikalliset elintavat olivat poikkeavat kantasuomalaisiin tapoihin verraten. Asuinrakennusten toisessa päässä oli usein jatkeena navetta. Kanat saattoivat siten kulkea ihan vapainakin, jopa asuintiloissa. Myös hautajaistavat olivat erikoiset. Koska sahatavaraa ei ollut, tehtiin vainajalle pajunoksista laveri, jossa tämä sitten laskettiin omissa vaatteissaan hautaan. Vainajaa ei siis peitetty, mutta saattoväki loi vanhan tavan mukaisesti haudan umpeen. Tapoihin kuului myös, että saattoväen itkijänaiset itkivät vainajalle ja seremoniat kestivät monta tuntia. Kreikkalaiskatolinen, suomea puhuva pappi, Koponen nimeltään, toimitti siunauksen. Monen viikon ajan vietiin myös ruokaa haudalle. Kylän koirat tietysti söivät ne.

Elämään kuului sodan jaloissa kuitenkin myös huvituksia. Alma muistaa hautausmaan vieressä sijainneen kylän kokoontumispaikan. Tasaisella mäellä saattoi pitää vaikka tanssit, joissa suomalainen sotilas soitti harmonikkaa. Paateneessa vietettiin myös häitä, kun myöhemmin kirjailijana tunnettu Lauri Kokkonen ja Pielavedeltä kotoisin ollut Alman lottaystävä Tyyne Ikonen vihittiin pääsiäisenä. Vihkiminen suoritettiin paikallisessa kirkossa. Lauri Kokkonen piti koulua paikallisille lapsille Itä-Karjalassa ja Tyyne oli Alman työtoveri lottatehtävissä. Alma muistaa kirjailija Kokkosen kuolleen Oulussa ja Tyyne-lesken soittaneen tämän jälkeen hänelle ja muistelleen menneitä vuosia.

Ajankulua piti siis keksiä vähäisellä vapaa-ajalla itse. Käsitöiden tekemisestäkään ei tullut mitään, sillä tarvikkeita ei ollut saatavilla. Paateneessa oli kuitenkin Vakokauppa, jossa voi käydä ostoksilla. Sieltä onkin Almalla vielä muistona lasinen ”asetti” − lautanen, joka on saatu syntymäpäivälahjaksi. Sodanaikaista kirjeenvaihtoakaan ei ole enää tallessa, mutta sen ajan tavanmukainen runovieraskirja on tallella sekä yksi romaani, jonka Alma sai syntymäpäivälahjaksi. Valokuviakin on jonkin verran säilynyt. Mm. Keuruun veteraanikirjassa ollut kuva on ilmavoimien valokuvaajan ottama muisto sota-ajoilta.

Menetyksiä ja seuraamuksia

Kun suurhyökkäys alkoi, oli Alma tuolloin Hirvaksen lentokentällä. Käsky tuli: ”Kamppeet kasaan ja lähdetään!” Aikaa ei ollut montaa tuntia. Ensin mentiin kuorma-autolla Äänislinnaan, josta matkaa jatkettiin tavarajunalla Kuopioon ja sieltä edelleen monien vaiheiden jälkeen kotiin Häkkiseen.

Sodan menetykset koskettivat myös Häkkisen kylää. Järvenniemessä asunut serkku, Kalle Häkkinen oli uksi uhreista kuten myös kotitilan renki Viljo Niemelä. Hän oli naimisissa Signe Pummilan kanssa. Heidän orvoksi jäänyt Pentti-poikansa ajoi myöhemmin maitoautoa Keuruulla. Kylän muita vainajia olivat Pummilan talon Väinö-poika, jonka piti mennä vihille Bruno-veljensä vaimon Helka-siskon kanssa. Naapurikylästä kaatui Liukon talon isäntä.

Sota jätti seuraukset sen kokeneille. Aluksi eivät kokemukset tulleet uniin, vaan nuori lotta iloitsi pääsystä rauhan oloihin ja kotitilan töihin, tuttujen ihmisten pariin. Kotiväen ja varsinkin Anni-siskon kanssa puhuttiin paljon sodasta niin taistelu- kuin kotirintamallakin. Vähitellen muistot kuitenkin siirtyivät uniin. Niinpä Alma ei voi nykyään katsoa sodasta kertovia elokuvia. Itsenäisyyspäivän Tuntematon Sotilas ei houkuttele. Lotista kertovan Lupaus -elokuvan hän kävi kuitenkin katsomassa, mutta sen jälkeen olivat ajatukset pitkään rauhattomat.

Isänmaan eteen tehdystä suuriarvoisesta työstä on muistona jäljellä vielä lottamerkit − valkoinen hihamerkki ja viestikurssimerkki. Lottapuku sen sijaan on Alman harmiksi aikoinaan käytetty muuhun tarkoitukseen. Pukukankaiden puutteessa siitä tehtiin ajan tavan vaatetta tarvitsevalle. Niinpä Alman lottapuku päätyi serkkupojan, Lahtisen Joukon housupuvuksi. Täysin palvellut oli siten niin lottapuku kuin itse lottakin.

Kuvaus

Alma Tuominen (os. Häkkinen) palveli toisen maailmansodan aikana lottana puhelinkeskuksen hoitajana Keuruulla ja Itä-Karjalassa.

Julkaisija

Keuruun kaupunginkirjasto

Luontiajankohta

2008