Kolhon seudun viimeiset kirkkoveneet

Keuruun vanhalle kirkkomaalle on kaiken kansan nähtäväksi kauniisti katettuna asetettu Heinäskylän entinen, uljas 15-hankainen kirkkovene. Niistä paristakymmenestä Keuru-selän kirkkoveneistä, jotka aikanaan kuljettivat Vesi-Keuruun kirkkokansaa, olikin se suurin ja kilpasoudussa voittamaton. Ei näe nykyinen nuori kansa enää kirkkoveneitä vesillä. Jo lähempänä seitsemääkymmentä ovat nykyään ne pitäjäläiset, jotka ovat olleet mukana kirkkovenematkoilla ja vähitellen häipyy kansan mielestä ne runolliset ajat, jolloinka kirkkoveneet halkoivat Keuruun kauniita vesiä.

Tämän kirjoittaja ei koskaan ole ollut kirkkoveneessä, mutta varhaisen lapsuuteni aikana näin minä niitä vielä kirkkorantaan saapuvan ja siitä lähtevän täydessä kunnossaan ja komeudessaan. Kolhosta mentiin kirkkoon minun lapsuuteni aikana Keuru-nimisellä höyryaluksella ja sen kannelta katseltuna täysin miehitetty kirkkovene oli kerrassaan kaunis näky. Kun oli kaunis, aurinkoinen sää, olivat soutajat riisuneet takkinsa. Valkoiset paidan hihat liikkuivat yhtä-aikaisesti soudun tahdissa, airon lavat välkähtelivät auringonpaisteessa, joka vedolla kuohanti vesi ja veneen nokassa kävi vesiryöppy, joka sumuna sinkosi kauniissa kaaressa kahta puolen. Koko menossa oli voiman ja sitkeyden tuntua, joka vallankin lapsen mieleeni teki valtavan vaikutuksen. Vauhti oli niin luja että äkkirynnäköllä porhalsi kirkkovene laivankin ohi.

Ennen laivaliikennettä kulki Kolhon seudun kirkkotie niin kesällä, kuin talvellakin Koikan taipaleen kautta. Vesireitti Lietunniemen ympäri olisi ollut liian rasittava. Tämän vuoksi soutivat Ukon- ja Kaijanselän ranta-asukkaat ensin Koikan rantaan siihen paikkaan, mihin Vessarista tuleva tie nyt päättyy ja kävelivät siitä noin 4 kilometrin matkan Kaukasen rantaan, jossa oli Kolhon seudun kirkkoveneet. Kerrotaan, että sunnuntaiaamuisin voi Koikan rannassa olla veneitä aina neljäkymmentä kappaletta, jotka useimmat olivat tietysti tavallisia kaksihankaisia, mutta joukossa myös useita nelihankaisiakin. Kaukasessa oli varsinainen kirkkovenevalkama, jossa vieri vieressä oli kolholaisten seitsemän venekoppelia.

Koko kirkkovenekulttuurin oli niin täällä, kuin kaikkialla maamme järvikunnissa, synnyttänyt käytäntö ja kokemus. Minkäänlainen laki, taikka asetus et sitä ollut ohjaamassa. Se oli aikanaan kaunis yhteistoiminnan ilmenemismuoto, joka sai suuria aikaan. Säännöllinen kirkonkäynti pitkistäkin matkoista oli aivan yleinen vielä viime vuosisadan loppupuolella. Kuinka turvatonta ja voimatonta olisikaan ollut kirkonkäynti pienillä veneillä suurien selkien yli, kun suuret kirkkoveneet yhteistoimin halkaisivat ne murto-osassa siitä, mitä pienelle veneelle vauhtia olisi voitu kehittää. Aikojen kuluessa olivat naapuritalot ja -torpat sopineet yhteisen kirkkoveneen rakentamisesta ja sen huoltamisesta ja niin oli muodostuneet niin sanotut kirkkovenelahkot, joihin kuhunkin kuului noin 4 - 7 taloa ja torppaa. Näitä kirkkovenelahkoja oli Kolhon seuduilla seitsemän, jolla kullakin oli Kaukasessa oma veneensä, kukin omassa koppelissaan, ja kullakin veneellä oma nimensä.

Ne kolholaisten seitsemän kirkkovenelahkoa, jotka Kaukasta pitivät satamanaan olivat:

1. Ala-Kolhon lahko, joka omisti 14-hankaisen, Huuhkain-nimisen veneen. Lahkoon kuuluivat Ala-Kolho alustalaisineen, m.m. Rajalahti, Honkanen, Lamminpää y.m., sitäpaitsi Sakarin talo ja Pollarin torppa.
2. Ylä-Kolhon lahko, jolla oli 12-hankainen Ahti-niminen vene. Lahkoon kuuluivat Ylä-Kolho, Järvenpää, Kaukanen, Suonperä, Mäkelä ja Kuulusa.
3. Kurenniemen lahko omisti todennäköisesti 11- tai 12-hankaisen, Kurki-nimisen veneen ja lahkoon kuuluivat Kurenniemen ja Kankaanpään talot alustalaisineen, sitäpaitsi Ylä-Kolhon silloinen torppa Salmela.
4. Loilan lahkolla oli 14-hankainen, Susi-niminen vene ja lahkoon kuuluivat Loilan kylän talot alustalaisineen.
5. Peltoniemen lahkon veneen nimi oli Mainio, joka samaten oli 14-pankainen ja lahkoon kuuluivat Peltoniemi, Kopare, Ykspuu, Tervaniemi ja Maakanen.
6. Haikan lahkolla oli Porsas-niminen vene, joka luultavasti oli vain 11-hankainen ja lahkoon kuuluivat Haikan kylän talot.
7. Hokkaskylän lahko, johon kuuluivat Hokkaskylän talot. Veneen nimestä ja koosta ei minulla ole tarkempia tietoja.

Kirkkoveneen rakensivat lahkoon kuuluvat talot yhteisvoimin, mutta työtä täytyi olla johtamassa erikoinen ammattimies, joka oli taitomies alallaan. Sellainen mestari oli myös tällä paikkakunnalla, nimittäin Kankaanpään talon isäntä Kangas-Pekka, jonka käsialaa ylempänä mainituista veneistä olivat Ahti ja Kurki. Peltoniemen Mainiota oli rakentamassa kuuluisa Särki-Seppä Ruovedeltä.

Vanhemmat kirkkoveneet olivat enimmäkseen kolmilaitaisia. Niinpä Ylä-Kolhon lahkon aikaisempi vene, jolla oli nimenä Pääskynen, oli aluksi tehty kolmilaitaiseksi, mutta korotettiin myöhemmin 4-laitaiseksi.

Ylä-Kolhon Ahti rakennettiin Kangas-Pekan johdolla keväällä 1878 ja tehtiin alunperin nelilaitaiseksi, mutta korotettiin vuonna 1882 vielä yhdellä laidalla, joten se oli tavallista korkeamрi. Vanhempaan aikaan olivat kirkkoveneet yksinomaan tervattuja, mutta myöhemmin alettiin niitä maalata. Niinpä Ahtikin maalattiin varsin kolmella värillä siten, että pohja oli punainen, laidat keltaiset, paitsi ylimmäinen laita ja hankapuu, jotka olivat valkoiset. Tästä johtuen sai vene haukkumanimen kirjava.

Vanhan ajan venemestareilla ei luonnollisesti ollut piirustuksia, eikä yksityiskohtaisia suunnitteluja, vaan olivat veneen kaavat kokonaan mestarin omassa päässä. Tästä johtuen veneen lopullinen muoto olikin hiukan sattuman varassa, eikä ne käytännössä kaikki olleet samanveroisia. Niinpä kerrotaan, että Susi ja Huuhkain, varsinkin ensimainittu, olivat raskaita soutaa, mutta sen sijaan Mainio, Ahti ja Kurki olivat luistostaan hyvässä maineessa.

Venenaulat taottiin kaikki käsin ja oli sekin mestarityötä. Varsinkin kinonaulat, jotka olivat aina näkyvillä, oli taottava suurella huolella. Niinpä kävi kerran niinkin, että Kangas-Pekka hylkäsi armotta Ravilan sepän takomat kinonaulat ja valmistutti ne Koikan sepällä kokonaan uudesta, jotka vasta kelpasivat.

Airot ja tuhdot tehtiin yhdessä veneen rakentamisen kanssa, mutta valmistivat niitä lahkokunnan osakkaat myös kotonaan. Venekoppelin orsilla oli aina vara-airoja särkymisen varalta.

Suurempiin veneisiin rakennettiin erityinen, kiintonainen peräsin, mutta pienempiä ohjattiin tavalliseen tapaan melalla. Peräsimellä varustetuissa veneissäkin oli aina sitäpaitsi erityinen apumela.

14-hankainen kirkkovene miehitettiin siten, että perämieheksi nimitettiin joku uskottu isäntämies. Yläsillä, siis ensimmäisellä soudulla nokasta lukien oli kaksi miestä, toisella kolme ja sitä seuraavilla neljä miestä, keskiveneessä viisikin ja alasilla taas kaksi miestä. Näin miehitettynä veti 14-hankainen kirkkovene noin 60 miestä, mutta kauniilla säällä ja kun kilpasoutu ei ollut kysymyksessä, sai vene useasti suuremmankin kuorman. Lapset ja vanhukset, jotka eivät pystyneet soutamaan, sijoittuvat veneen suippoon nokkaan ja samoin perään. Eräänä juhannuspäivänä Loilan Anskan ollessa perämiehenä, oli Loilan Susi ottanut mukaansa kokonaista 105 henkeä.

Kirkkomatka, johon tarkoitukseen veneitä yksinomaan käytettiin, -sillä muita juhliahan ei siihen aikaan ollut - oli aloitettava aamulla niin varhain, että Kaukasesta päästiin lähtemään seitsemän ajoissa aamulla. Kirkonmenot alkoivat siihen aikaan kello 8 aamulla ja hyvissä ajoin ennen sitä oli kerittävä kirkkorantaan. Tasaista tahtia soutaen kesti matka Kaukasesta kirkkorantaan siis vajaan tunnin. Kolhon talosta tapahtui lähtö noin puoli kuusi aamulla, mutta Ukonselän takaa oli kirkko matka alotettava tietysti paljon varhaimmin.

Huonolla säällä ja tavallisina kirkkopyhinä ei aina tarvittu kaikkia seitsemää venettä. Milloin syystä tai toisesta Kaukaseen kokoontui vähemmän kirkkoväkeä, jätettiin tavallisesti raskassoutuisemmat veneet teloilleen ja vain kevytsoutuisimmat otettiin käytäntöön. Mutta suurina kirkkopyhinä ja varsinkin juhannuksena täyttyivät kaikki seitsemän venettä. Kaukasen rannassa oli sellaisena aamuna noin 500 - 600 henkeä koolla, joka nykyisenkin mittapuun mukaan on kunnioitettava kansanpaljous.

Kaukasesta lähdettäissä oli edessä siintävä, aava Keuruselkä ja kirkkomatkan juhlallisin osa oli edessä. Mutta kolholainen kirkkoväki tunsi silloin jo olevansa miltei perillä, niin joutuisasti luisti jo rakkaaksi tullut kirkkovene. Mitä lähemmäksi tuli määränpää, sitä useampi kirkkovene työntyi niemien takaa samaan jonoon. Jo näkyi tuttu kirkon torni ja kauniisti kaarti jokainen vene omaan paikkaansa pappilan vehmaaseen kirkkorantaan. Samalla kajahti kirkonkello, joka yhdeksällä läppäyksellään julisti kirkko pyhän alkaneeksi. Soutajat siistivät itsensä kirkko kuntoon ja hiljalleen painuivat Herran temppeliin, kunnes viimeinen virsi taas oli veisattu, jolloin paluu alkoi samassa järjestyksessä, kun oli tultukin.

Pitkät ja kapeat kirkkoveneet eivät suinkaan olleet mitään myrskyaluksia. Laitatuulessa sitä aalto vielä kykeni hiukan nostamaan, mutta vasta- ja myötätuulessa se oli kokolailla turvaton. Silloin täytyi sen murtaa aalto, kun se pituutensa vuoksi oli aina useamman aallon harteilla. Myrskysäällä olikin noudatettava aina suurta varovaisuutta kulkemalla erikoista reittiä tuulen päältä ja vaikeimmissa tapauksissa oli kuormaa vähennettävä välille, taikka jäätävä odottamaan tuulen heikkenemistä. Niinpä eräänä vuonna, noin 1870, mikonpäivänä oli kirkonmenon aikana noussut ankara etelämyrsky, joka pakotti Ylä-Kolhon Pääskysen hakemaan suojaa lähempätä Selkisaarta (Keuruselällä), josta päästiin onnellisesti Tuulisaareen, jossa oli noustava maihin. Kurki tuli perässä samaa reittiä, mutta laski ohi Tuulisaaren, josta se ohjattiin laitatuuleen kohti Vuohisaarta. Kolhon venekunta katseli kauhuissaan tätä menoa Tuulisaaresta, sillä maalle ei venettä toisinaan näkynyt ensinkään, kun se vajasi aallon väliin. Samana päivänä oli Loilan vene uskaliaasti palannut tavallista reittiä kaiken myrskyn käsissä ja olisikin sen tuho perinyt, ellei matkassa olisi ollut muutamia Jämsän emäntiä, jotka olivat pisemällä hautajaismatkalla menossa, joten heillä oli mukanaan suuret vaatevakat, joilla vettä oli ajattu veneestä koko matka. Myöhemmin iltapäivällä keinottelivat Pääskynen ja Kurkikin onnellisesti Kaukaseen.

Mutta nämä entisajan Keuruselän soutajat eivät sentään säästyneet onnettomuudeltakaan. Sellainen tapahtui vuonna 1845, 31. päivänä elokuuta, jolloin kolholaisten käytössä ollut Haikan 11-hankainen vene paluumatkalla kärsi haaksirikon lähellä Kaukasen rantaa. Veneessä ei ollut sillä kertaa enempää, kuin 37 henkeä, joista ainoastaan 11 pelastui hengissä. Yksi näistä pelastuneista oli minun isoisävainajani, joka silloin oli 19-vuotias ja menetti samassa onnettomuudessa äitinsä ja 16-vuotiaan sisarensa. Hänen yksityiskohtainen kertomuksensa onnettomuudesta on hallussani ja sen perusteella on tästä murhenäytelmästä laatinut yksityiskohtaisen kertomuksen tuomari Eino Aaltio, joka kirjoitus on julkaistuna v. 1928 ilmestyneessä Keuruun kirjassa. Onnettomuuden aiheutti se seikka, että kovassa myötäaallokossa vene joutui vesilastiin ja kääntyi kumoon.

Kuten ylempänä olevasta selviää, rakennettiin myöhemmin korkeampilaitaisia veneitä ja noudatettiin suurempaa varovaisuutta.

Kirkkomatkalla kiihotti varsinkin nuorta ja voimakasta väkeä toinenkin tekijä, ei yksinomaan kirkossa käynti. Se oli kilpasoutu, joka tässäkin yhteydessä ansaitsee oman lukunsa.

Kirkkoveneiden keskeinen kilpasoutu oli yleistä kaikkialla, missä niitä käytettiin. Pienempi kilpasoutu voi kehittyä millä matkalla hyvänsä, kun kaksi venettä sattui rinnatusten. Mutta erikoinen kilpasoutu vaati varsin huolelliset varustelut ja oli aikanaan huomattavaa joukkourheilua, jossa kunkin kylän ja sen veneen maine oli kysymyksessä. Kilpasoutuun varustauduttiin jo viikkoja ennen. Kilpahaaste toimitettiin naapurikyläkuntaan ja soutajia valikoitiin. Kilpasoutajiksi kelpasivat sitkeät ja kevyet miehet, eikä silloin perämieheksikään kelvannut ylipainoinen isäntä. Jo Kaukasesta lähtiessä tapahtui soutajien lopullinen karsinta, vaikka kilpailu tapahtuikin aina paluumatkalla. Kaukasen Matti seisoi itsevaltiaana veneen nokalla ja armottomasti osotti heikoksi katsomansa miehet toisiin veneisiin. Paluumatkalla kirkkorannasta lähdettäissä, jolloin kilpasoutu oli odotettavissa, jätettiin soutajien takitkin ja muu tarpeeton tavara lastin keventämiseksi toisiin veneisiin. Kirkkorannasta lähdettäissä on reitti vielä kapea, eikä siinä kilpasoutu voinut käydä päinsä. Sen vuoksi kilpailijat kohtasivat toisensa vasta Kaunissaaren vaiheilla, josta laajempi selkä alkoi.

Kun kilpailevat veneet olivat ensin soutaneet toisensa tasalle, antoivat perämiehet merkin ja silloin alkoi airoissa tosi veto. Voima teki tehtävänsä, sisu antoi sitkeyttä. Kuohu kävi airoissa, mutta varsinkin nokassa, josta vesi suihkuna lensi kaaressa yli kahden ylimmäisen soudun, mutta neljännellä ja viidennellä soudulla kasteli soutajat. Vauhti kasvoi kasvamistaan. Ohi oli päästävä hinnalla millä hyvänsä ja parempi voitti. Kun voittaja oli saavuttanut noin veneenmitan etumatkan, katsottiin kilpailu päättyneeksi. Sitkeimmissä tapauksissa kesti kilpailu neljättäkin virstaa, ennenkuin voitto ratkesi. Kilpailun tuoksinassa, kireimmässä paikassa nosti perämies apumelan ilmaan, joka merkitsi sitä, että viimeisetkin voimat oli pinnistettävä. Innostusta lisättiin myös sillä, että perämies koputti apumelalla veneen pohjaa. Kireimmässä tilanteessa ei aina maltettu keinojakaan valita. Häviöön joutumassa oleva vene ohjattiin niin lähelle kilpatoveria, että airot koskettivat toisiinsa, jolloin soutu sekaantui, vieläpä käsikähmäkin monasti oli lähellä.

Alussa on jo mainittu, että Heinäskylän suuri 15-hankainen, Särki-Sepän valvonnalla tehty vene oli Keuruselällä voittamaton. Eräänä helluntaina oli kuitenkin Ala-Kolhon isäntä salavihkaa varustanut Huhkaimen kilpakuntoon, jolloin pahaa aavistamattomat heinäkyläläiset olivat joutuneet pahasti alakynteen. Jo noin viikon perästä kostivat he kumminkin häviönsä kaksinkerroin.

Kilpasoutu oman pitäjän veneitten kesken ei kuitenkaan aina voinut tyydyttää yhä pursuavaa kilpainnostusta. Silloin varustauduttiin vallan naapuripitäjien vesille. Niinpä kerran vuoden 1860 tienoilla oli Kurki miehitetty Kaukasessa, josta soudettiin Mänttään, jossa se kannettiin Kuoreveden laineille ja suunnattiin sen kirkolle. Vastusta ei täällä kuitenkaan tavattu, sillä kuoreveteläiset veneet olivat kaikki sitä pienempiä.

Sensijaan olivat kaikki vierailut Ruovedellä päättyneet tappiolla. Siellä olikin kirkkovenerakennus loistossaan, eikä suinkaan vähemmän jo mainitun Särki-Sepän ansiosta. Ruovedellä olikin aikanaan lähes viisikymmentä eri kirkkovenelahkoa, joilla toinen toistaan uljaimpia veneitä. Olipa ruoveteläisetkin joskus käyneet Keuruun vesillä, jolloin kokonaista viisi venettä oli varustettu miehiin, mutta vieraiden voittajaa ei täällä sittenkään löytynyt.

Uusi aika ja uudet tavat siirtivät aikanaan hyvin kukoistaneen kirkkovenekulttuurin muistojen joukkoon. Kaukasen kirkkoveneet alkoivat rapistua vuoden 1885 jälkeen, jolloin höyryalus ilmestyi Keuruun vesille. Kaukaseenkin rakennettiin laivalaituri ja Keuruselän soutajat muuttuivat laivamatkustajiksi. Unhoon jäivät vähitellen veneet, joista muutamia myytiin toisille vesille ja koppelit pilkottiin polttopuiksi. Mutta vielä alun toista kymmentä vuotta sitten, kun Kolhon N:seura teki retken Kaukasen muistorikkaaseen kirkkovenevalkamaan, nähtiin rannalla yksi näistä entisajan aluksista hajonneena alkutekijöihinsä, vain uljas nokkakino yritti vieläkin kohottaa päätään rantamättäästä yläilmoihin.

Kirkkoveneitten tarina Kaukasessa oli päättynyt.

Aihe

Klikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.

Kuvaus

Tekijä

Julkaisija

Aikamääre

Luontiajankohta