Kouluni olin jo aloittanut Niemisjärvellä silloin, kun muutimme Keuruulle. Asunnalla jatkoin alakoululaisena. Mikähän siinä vanhassa koulurakennuksessa oli sellaista, että se on jäänyt väikkymään mieleeni. Se sijaitsi uuden koulun edessä metsään päin. Rakennuksessa oli kaksi luokkaa ja opettajan huoneisto. Rakennus oli hirrestä rakennettu. Se purettiin 1950-luvulla.
Luokissa oli pönttöuunit, joilla luokkia lämmitettiin. Kesken oppituntien keittäjä kävi luokassa uunia kopistelemassa ja sulkemassa pellit. Sen jälkeen luokkaan levisi suloinen lämpö. Välitunnilla oppilaiden täytyi kantaa sylissään puita eteisaulan isoon puulaatikkoon. Muistan luokissa pyöreät pallon muotoiset valkoiset lamput. Sähköt koululla oli. Opettajia oli kaksi.
Omana aikanani vähän aikaa oli toisen alakoulun opettajan nimi Helmi Särkkä. Hän oli neiti. Hänellä oli omalaatuinen puhetyyli. Hän venytteli sanojen loppuja. Opettaja varmaan ei voinut sietää minua lainkaan, koska muistoissani ei hänestä ole iloisia tai hyviä muistoja yhtään. Sisarestani hän piti, koska sisko vei hänelle ämpärillisen lähdevettä aamulla koulun mennessään. Silloin koululla ei vielä ollut kaivoa ja asuimme lähellä koulua.
Opettajien vaihtuessa tuli koululle opettaja Kerttu Sipponen. Hän oli nätti ja hieno opettaja. Erikoisesti ihailin hänen kampaustaan. Pitkä, tumma tukka oli kieputettu niskaan pötköksi ja sitten se oli sidottu omaan muotoonsa niskan ylläpuolelle.
Koulun rannassa oli pikkuinen sauna. Siellä oli iso pata saunaveden lämmittämistä varten. Samassa padassa keitettiin koulukkaille päivällä tarjottu ruoka. En tiedä mitä ainetta se saunapata oli. Saunakauhalla se ruoka siirrettiin ämpäriin ja tuotiin koulurakennuksen eteisaulaan ja jaettiin valkoisiin emalikuppeihin. Sen suoritti keittäjä. Kun ruokaämpäri tuotiin eteisaulaan, niin tunsin sen tuoksun heti nenässäni. Söin ruuan halukkaasti. Koulukkailla oli omat eväät lisänä, eli maitopullo ja voileivät. Itselläni joskus paljaat leipäpalaset, jos kirnuaminen kotona oli viivästynyt.
Ennen ruokatuntia alkoi velli jäähtyä kupeissa ja muodosti ohuen väreilevän kuoren maidosta vellin pintaan. Sen vuoksi joku pojista ei huolinut sitä tuoksuvaa velliä syödäkseen. Erään kerran, kun ruokana oli taas maitovelliä, niin yläluokan miesopettaja oli paikalla ja käski nurisevan pojan ottaa lusikan käteensä. Poika ei totellut. Silloinpa opettaja laittoi lusikan itse pojan käteen ja neuvoi poikaa sotkemaan velliä siten, että vähän jäähtynyt kuori kupissa sotkeutui muuhun kupin sisältöön. Taisikohan velli maittaa sen jälkeen nirppanokalle?
Se valkoinen, kupumainen, emalinen ruokakuppi sai erikoisen roolin eräänä koulupäivänä. Meidän oli käsketty seuraavaksi päiväksi tuoda jonkinlainen astia kouluun, koska menisimme voimistelutunnin ajaksi poimimaan puolukoita läheisestä metsästä. Ne olisivat tarkoitettu oppilaille keitettävää marjapuuroa varten. Minulla ei ollut mukanani astiaa. Syytä siihen puutteeseen en muista, mutta joillakin muillakaan oppilailla ei ollut omaa astiaa mukana. Naisopettajalla oli välähtänyt ajatus jakaa niitä emalikupposia koulukkaille lähtiessämme metsäreissulle marjastamaan. Se ei tapahtunut ilman rangaistusta tottelemattomuudesta tai huonosta muistista. Kun naisopettaja iski pulpetille valkoisen kupin, niin hän kopautti ensin rangaistukseksi oppilasta päähän kupin pohjapuolella. En usko, että se tuotti kipua, mutta nololtahan se tuntui. Eräs pikkuinen etupulpetin tyttö parahti itkemään omalla vuorollaan saatuaan kopautuksen päälakeensa. Siihen aikaan sai olla mukana kuunteluoppilaita ja se pikkuinen oli nimenoman sellainen, eli toisia koulukkaita nuorempi.
Silloisesta läksyjen lukemisesta en muista mitään. Syynä saattaa ehkä olla se, että osasin lukea ja laskea jo kouluun mentyäni. Minullahan oli monta siskoa jo aikaisemmin käynyt koulua ja seurasin heidän pakertamistaan ja opin siinä sivussa tai oikeastaan ennen heitä.
Yhden kerran jäin arestiin. Siihen oli kummallinen syy. Opettajan kanssa asui nainen, joka myös oli kuulemani mukaan opettaja ja hän piti joskus tunteja, jos varsinainen opettaja oli estynyt. Hän oli kieltänyt ehdottomasti, että ainevihkoon ei saa käyttää yhtään pyyhekumia, vaan tehty virhe pitää jättää paikoilleen kirjoitukseen. Sitä en muista, miksi kuitenkin käytin kumia ja jäljestä tuli vähän suttuisen näköinen. Se tiesi rangaistusta, joka oli aiemmin kerrottu. Jäin siis koulutuntien jälkeen pulpettiini istumaan, kun toiset poistuivat. Minua itketti aivan valtavasti ja itkin hiljaisesti nyyhkyttäen. Luokkaan tulivat jatkokoululaiset, joihin kuului sisarenikin. Heitä oli kolme tyttöä. Tunteja piti jatkoluokkalaisille opettaja Särkkä ja he molemmat ihmettelivät itkuni syytä ja Särkkä sanoi: "Mene jo kotiisi siitä itkemästä." Vielä kotona minua vaivasi nyyhkyt. Niin voimakkaasti koin jälki-istuntoni, jota sanottiin arestiksi.
Kun siirryin yläkouluun, niin miesopettaja oli vähän tuttu minulle. Olin käynyt hänen kodissaankin. Hän soitti välitunnin- ja ruokatuntien ajat harmonia ja huomasin, että hän edistyi harjoitellessaan. Kotonani opettaja kävi kehumassa laulutaitoani ja pituushyppyjäni.
Minulla oli kahdeksan kilometriä koulumatkaa. Jouduin lähtemään lumihangessa tarpomaan metsätielle kouluun säkkipimeällä. Siihen aikaan huhuttiin susilaumoista sillä seudulla. Joskus isä saattoi minua alkumatkan. Silloin askelsin isän jalanjäljissä, kunnes pääsin toisten oppilaiden mukaan. Heitä olivat ikäiseni tyttö ja iso poika.
Isäni oli kysynyt opettajalta, pääsisinkö mahdollisesti tienvarresta opettajan rekeen hevosen kyytiin, mutta opettaja oli kieltänyt sellaisen etuisuuden, koska pari muutakin oppilasta oli kulkemassa samalta suunnalta.
Myöhemmin opettaja alkoi kulkea autolla työmatkansa. Talvipyrysäällä oli Ampialan aukealla tuiskuttanut valtavat lumipenkat tielle. Opettajan auto juuttui paksuun lumikielekkeeseen kiinni ja pörräsi siinä paikoillaan, vaikka sitä yritettiin voimalla kaasuttaa pois siitä kiipelistä. Saavuimme siihen hätäpaikkaan koulukaverieni kanssa, niin opettaja pyysi meitä työntämään avuksi auton takapäästä. Veikko, Liisa ja minä työnsimme varmaan hyvin, koska auto pääsi pois lumihangesta ja me iloissamme luulimme pääsevämme kiitokseksi auton kyytiin. Niin ei käynyt, vaan jäimme pällistelemään tielle, opettajan huristaessa tiehensä. Kuitenkaan hän ei ollut koululla, kun sinne lopulta saavuimme punaposkisina, väsyksissä ja lumisina. Hänellä oli ollut asioita kirkonkylään ja hän oli käynyt ne ajamassa aamutuimaan. Sen vuoksi hän oli jättänyt meidät hankeen ponnistelemaan, kun oli vielä paljon aikaa ennen kellon soimista.
Kotiväkeni täytyi minun koulumatkani tähden muuttaa koulun lähelle. Kamala oli se paikka ja tunsin siitä asiasta syyllisyyttä.
Oli tapana, että isot pojat istuivat aivan luokan perällä. Pulpeteissa istui kaksi oppilasta vierekkäin. Takanani istui isoista pojista, eräs Jorma. Joskus hän veti minua letistäni, jotka olivat kippuraiset hiirenhännät. Asunnan talon tyttären letin hän työnsi mustepulloon. Taisi olla ilkikurinen poika, putkaan olisi tarvinnut joutua!
Yläluokan Markku oli varoittanut minua nastoista, joita jotkut pojat laittavat tyttöjen istuimille. Kerran istuuduin paikalleni, mutta minun oli pakko hypähtää parahtaen ylös, koska pakaraani sattui julmetusti. Takanani istunut poika nauroi isosti. Arvasin, että juuri hän oli laittanut istuimelleni nastoja, joiden päälle istahdin reippaasti. Nasta oli mennyt ohuiden vaatteideni läpi ja painunut pakarani ihoon. Sisuni kuohahti ja iskin kaikin voimineni virnuilevan pojan näpeille puisella viivoittimella. Sitä en muista montako kertaa iskin, vai saiko poika kätensä pois alta välttääkseen minun suuttuneen raivoni. Kun opettaja saapui luokkaan, niin iso poika vollotti lyöntini tuottamasta kivusta. Opettaja tiedusteli, miksi poika itki ja poikahan sai sanottua, että Terttu löi. Siitäpä minä jouduin kuulusteluun. En kertonut asiasta mitään, koska pelkäsin rangaistusta, jonka saisin. Asian oikean laidan kertoi toinen tyttö, erityisesti painottamalla nimeäni. Minä jouduin todistamaan tytön kertomuksen todeksi. Opettaja laittoikin pojan pyytämään minulta anteeksi. Minua suututti vimmatusti se anteeksipyytäminen ja monta kertaa enemmän sitä seurannut anteeksiantaminen. Purin hampaitani yhteen kiukkuisena. Nastan olin itse jo pakarastani irrottanut peukalonkynnellä hameeni ja alushousujeni läpi, enkä olisi halunnut mitään lisäyksiä selkkauksen jatkoksi.
Jos olisin tiennyt, mikä sen pojan ammatti on aikuisena, niin olisin lähinnä halunnut hänet vietäväksi putkaan! Olen ihmetellyt, mikä on se kummallinen juttu, että pikkuisen, kalpean, huonosti puetun, aliravitun, laiheliini tyttösen sydän sykkii lapsen sykintäänsä isolle evakkopojankoltiaiselle?
Koulun juhlissa sain aina esittää kaikkea mahdollista ohjelmaa, lausuin, lauloin ja näyttelin. Koin ne kaikki hyvin tärkeiksi. Näytelmissä esitin keijukaisesta Jukolan Juhaniin asti. Äitienpäivänä kerran pidin itse kirjoittamani puheenkin. Kesken puheeni, en pystynyt kunnolla jatkamaan puhettani ja lopulta en voinutkaan liikutustani estää ja puhkesin itkuun ja ääneni värisi. Vieläkin muistiini nousee syy siihen. Olin kuunnellut usein äitini sydänkohtauksia. Se itketti. Reipastuin vasta loppuun liittämäni, oman sepittämäni runon aikana. Tokihan se itku nolotti minua paljon, kun isot pojat alkoivat nimitellä minua pillittäjäksi. He huutelivat: - Oletko nyt soitellut pilliäsi? Pahalaiset kääntelivät sanoja mieleisekseen.
Kerran podin pahaa mieltä, kun en päässyt prinsessaksi, vaan opettaja selitti, että minua tarvitaan laulamaan ryhmässä prinsessan ympärillä. Kotonakin vielä purnasin, että olisin esittänyt prinsessan osaa parhaiten.
Opettaja olikin käynyt äidilleni puhumassa, että kukahan nyt esittää, kun minä lähden kirkonkylälle kouluun. Onneksi hänen oppilaakseen tuli eräs evakkotyttö, Irma. Hän palasi takaisin oltuaan yhden vuoden oppikoulussa.
Asia, miksi yleensä menin oppikoulun pääsykokeisiin, on yläluokan opettajan aikaansaannos. Hän kävi jatkuvasti höpöttämässä kotonani, että tuo tyttö täytyy saada jatkamaan koulunkäyntiä. Uskon, että en olisi muuten tiennyt mennä pääsykokeisiin. Ne kestivät kaksi päivää. Sain ehdot, kun en muistanut, miksi helatorstaita vietetään. Koko kesän harrastin uskonnosta tietoja. Menin rehtorin luokse parin muun tytön kanssa tiilitaloon. Sen paikalla on nyt uimahalli. Rehtori ei kysynyt mitään uskonnosta, vaan toivotti tervetulleeksi syksyllä kouluun kaikki meidät kolme.
Jatkossa kävinkin sitten koulua Nuorisovankilassa, joksi kirkonkylän oppikoulua nimitettiin ja jota johti rehtori Jussi Rainio. Se koulu onkin uusi luku elämässäni. Se sisältääkin paljon muistoja ja kertomisia.
Asunnan vanha kansakoulu on muistojeni saatossa, opettajineen aina minun alkukouluni.
Terttu Rajamäki
Luokissa oli pönttöuunit, joilla luokkia lämmitettiin. Kesken oppituntien keittäjä kävi luokassa uunia kopistelemassa ja sulkemassa pellit. Sen jälkeen luokkaan levisi suloinen lämpö. Välitunnilla oppilaiden täytyi kantaa sylissään puita eteisaulan isoon puulaatikkoon. Muistan luokissa pyöreät pallon muotoiset valkoiset lamput. Sähköt koululla oli. Opettajia oli kaksi.
Omana aikanani vähän aikaa oli toisen alakoulun opettajan nimi Helmi Särkkä. Hän oli neiti. Hänellä oli omalaatuinen puhetyyli. Hän venytteli sanojen loppuja. Opettaja varmaan ei voinut sietää minua lainkaan, koska muistoissani ei hänestä ole iloisia tai hyviä muistoja yhtään. Sisarestani hän piti, koska sisko vei hänelle ämpärillisen lähdevettä aamulla koulun mennessään. Silloin koululla ei vielä ollut kaivoa ja asuimme lähellä koulua.
Opettajien vaihtuessa tuli koululle opettaja Kerttu Sipponen. Hän oli nätti ja hieno opettaja. Erikoisesti ihailin hänen kampaustaan. Pitkä, tumma tukka oli kieputettu niskaan pötköksi ja sitten se oli sidottu omaan muotoonsa niskan ylläpuolelle.
Koulun rannassa oli pikkuinen sauna. Siellä oli iso pata saunaveden lämmittämistä varten. Samassa padassa keitettiin koulukkaille päivällä tarjottu ruoka. En tiedä mitä ainetta se saunapata oli. Saunakauhalla se ruoka siirrettiin ämpäriin ja tuotiin koulurakennuksen eteisaulaan ja jaettiin valkoisiin emalikuppeihin. Sen suoritti keittäjä. Kun ruokaämpäri tuotiin eteisaulaan, niin tunsin sen tuoksun heti nenässäni. Söin ruuan halukkaasti. Koulukkailla oli omat eväät lisänä, eli maitopullo ja voileivät. Itselläni joskus paljaat leipäpalaset, jos kirnuaminen kotona oli viivästynyt.
Ennen ruokatuntia alkoi velli jäähtyä kupeissa ja muodosti ohuen väreilevän kuoren maidosta vellin pintaan. Sen vuoksi joku pojista ei huolinut sitä tuoksuvaa velliä syödäkseen. Erään kerran, kun ruokana oli taas maitovelliä, niin yläluokan miesopettaja oli paikalla ja käski nurisevan pojan ottaa lusikan käteensä. Poika ei totellut. Silloinpa opettaja laittoi lusikan itse pojan käteen ja neuvoi poikaa sotkemaan velliä siten, että vähän jäähtynyt kuori kupissa sotkeutui muuhun kupin sisältöön. Taisikohan velli maittaa sen jälkeen nirppanokalle?
Se valkoinen, kupumainen, emalinen ruokakuppi sai erikoisen roolin eräänä koulupäivänä. Meidän oli käsketty seuraavaksi päiväksi tuoda jonkinlainen astia kouluun, koska menisimme voimistelutunnin ajaksi poimimaan puolukoita läheisestä metsästä. Ne olisivat tarkoitettu oppilaille keitettävää marjapuuroa varten. Minulla ei ollut mukanani astiaa. Syytä siihen puutteeseen en muista, mutta joillakin muillakaan oppilailla ei ollut omaa astiaa mukana. Naisopettajalla oli välähtänyt ajatus jakaa niitä emalikupposia koulukkaille lähtiessämme metsäreissulle marjastamaan. Se ei tapahtunut ilman rangaistusta tottelemattomuudesta tai huonosta muistista. Kun naisopettaja iski pulpetille valkoisen kupin, niin hän kopautti ensin rangaistukseksi oppilasta päähän kupin pohjapuolella. En usko, että se tuotti kipua, mutta nololtahan se tuntui. Eräs pikkuinen etupulpetin tyttö parahti itkemään omalla vuorollaan saatuaan kopautuksen päälakeensa. Siihen aikaan sai olla mukana kuunteluoppilaita ja se pikkuinen oli nimenoman sellainen, eli toisia koulukkaita nuorempi.
Silloisesta läksyjen lukemisesta en muista mitään. Syynä saattaa ehkä olla se, että osasin lukea ja laskea jo kouluun mentyäni. Minullahan oli monta siskoa jo aikaisemmin käynyt koulua ja seurasin heidän pakertamistaan ja opin siinä sivussa tai oikeastaan ennen heitä.
Yhden kerran jäin arestiin. Siihen oli kummallinen syy. Opettajan kanssa asui nainen, joka myös oli kuulemani mukaan opettaja ja hän piti joskus tunteja, jos varsinainen opettaja oli estynyt. Hän oli kieltänyt ehdottomasti, että ainevihkoon ei saa käyttää yhtään pyyhekumia, vaan tehty virhe pitää jättää paikoilleen kirjoitukseen. Sitä en muista, miksi kuitenkin käytin kumia ja jäljestä tuli vähän suttuisen näköinen. Se tiesi rangaistusta, joka oli aiemmin kerrottu. Jäin siis koulutuntien jälkeen pulpettiini istumaan, kun toiset poistuivat. Minua itketti aivan valtavasti ja itkin hiljaisesti nyyhkyttäen. Luokkaan tulivat jatkokoululaiset, joihin kuului sisarenikin. Heitä oli kolme tyttöä. Tunteja piti jatkoluokkalaisille opettaja Särkkä ja he molemmat ihmettelivät itkuni syytä ja Särkkä sanoi: "Mene jo kotiisi siitä itkemästä." Vielä kotona minua vaivasi nyyhkyt. Niin voimakkaasti koin jälki-istuntoni, jota sanottiin arestiksi.
Kun siirryin yläkouluun, niin miesopettaja oli vähän tuttu minulle. Olin käynyt hänen kodissaankin. Hän soitti välitunnin- ja ruokatuntien ajat harmonia ja huomasin, että hän edistyi harjoitellessaan. Kotonani opettaja kävi kehumassa laulutaitoani ja pituushyppyjäni.
Minulla oli kahdeksan kilometriä koulumatkaa. Jouduin lähtemään lumihangessa tarpomaan metsätielle kouluun säkkipimeällä. Siihen aikaan huhuttiin susilaumoista sillä seudulla. Joskus isä saattoi minua alkumatkan. Silloin askelsin isän jalanjäljissä, kunnes pääsin toisten oppilaiden mukaan. Heitä olivat ikäiseni tyttö ja iso poika.
Isäni oli kysynyt opettajalta, pääsisinkö mahdollisesti tienvarresta opettajan rekeen hevosen kyytiin, mutta opettaja oli kieltänyt sellaisen etuisuuden, koska pari muutakin oppilasta oli kulkemassa samalta suunnalta.
Myöhemmin opettaja alkoi kulkea autolla työmatkansa. Talvipyrysäällä oli Ampialan aukealla tuiskuttanut valtavat lumipenkat tielle. Opettajan auto juuttui paksuun lumikielekkeeseen kiinni ja pörräsi siinä paikoillaan, vaikka sitä yritettiin voimalla kaasuttaa pois siitä kiipelistä. Saavuimme siihen hätäpaikkaan koulukaverieni kanssa, niin opettaja pyysi meitä työntämään avuksi auton takapäästä. Veikko, Liisa ja minä työnsimme varmaan hyvin, koska auto pääsi pois lumihangesta ja me iloissamme luulimme pääsevämme kiitokseksi auton kyytiin. Niin ei käynyt, vaan jäimme pällistelemään tielle, opettajan huristaessa tiehensä. Kuitenkaan hän ei ollut koululla, kun sinne lopulta saavuimme punaposkisina, väsyksissä ja lumisina. Hänellä oli ollut asioita kirkonkylään ja hän oli käynyt ne ajamassa aamutuimaan. Sen vuoksi hän oli jättänyt meidät hankeen ponnistelemaan, kun oli vielä paljon aikaa ennen kellon soimista.
Kotiväkeni täytyi minun koulumatkani tähden muuttaa koulun lähelle. Kamala oli se paikka ja tunsin siitä asiasta syyllisyyttä.
Oli tapana, että isot pojat istuivat aivan luokan perällä. Pulpeteissa istui kaksi oppilasta vierekkäin. Takanani istui isoista pojista, eräs Jorma. Joskus hän veti minua letistäni, jotka olivat kippuraiset hiirenhännät. Asunnan talon tyttären letin hän työnsi mustepulloon. Taisi olla ilkikurinen poika, putkaan olisi tarvinnut joutua!
Yläluokan Markku oli varoittanut minua nastoista, joita jotkut pojat laittavat tyttöjen istuimille. Kerran istuuduin paikalleni, mutta minun oli pakko hypähtää parahtaen ylös, koska pakaraani sattui julmetusti. Takanani istunut poika nauroi isosti. Arvasin, että juuri hän oli laittanut istuimelleni nastoja, joiden päälle istahdin reippaasti. Nasta oli mennyt ohuiden vaatteideni läpi ja painunut pakarani ihoon. Sisuni kuohahti ja iskin kaikin voimineni virnuilevan pojan näpeille puisella viivoittimella. Sitä en muista montako kertaa iskin, vai saiko poika kätensä pois alta välttääkseen minun suuttuneen raivoni. Kun opettaja saapui luokkaan, niin iso poika vollotti lyöntini tuottamasta kivusta. Opettaja tiedusteli, miksi poika itki ja poikahan sai sanottua, että Terttu löi. Siitäpä minä jouduin kuulusteluun. En kertonut asiasta mitään, koska pelkäsin rangaistusta, jonka saisin. Asian oikean laidan kertoi toinen tyttö, erityisesti painottamalla nimeäni. Minä jouduin todistamaan tytön kertomuksen todeksi. Opettaja laittoikin pojan pyytämään minulta anteeksi. Minua suututti vimmatusti se anteeksipyytäminen ja monta kertaa enemmän sitä seurannut anteeksiantaminen. Purin hampaitani yhteen kiukkuisena. Nastan olin itse jo pakarastani irrottanut peukalonkynnellä hameeni ja alushousujeni läpi, enkä olisi halunnut mitään lisäyksiä selkkauksen jatkoksi.
Jos olisin tiennyt, mikä sen pojan ammatti on aikuisena, niin olisin lähinnä halunnut hänet vietäväksi putkaan! Olen ihmetellyt, mikä on se kummallinen juttu, että pikkuisen, kalpean, huonosti puetun, aliravitun, laiheliini tyttösen sydän sykkii lapsen sykintäänsä isolle evakkopojankoltiaiselle?
Koulun juhlissa sain aina esittää kaikkea mahdollista ohjelmaa, lausuin, lauloin ja näyttelin. Koin ne kaikki hyvin tärkeiksi. Näytelmissä esitin keijukaisesta Jukolan Juhaniin asti. Äitienpäivänä kerran pidin itse kirjoittamani puheenkin. Kesken puheeni, en pystynyt kunnolla jatkamaan puhettani ja lopulta en voinutkaan liikutustani estää ja puhkesin itkuun ja ääneni värisi. Vieläkin muistiini nousee syy siihen. Olin kuunnellut usein äitini sydänkohtauksia. Se itketti. Reipastuin vasta loppuun liittämäni, oman sepittämäni runon aikana. Tokihan se itku nolotti minua paljon, kun isot pojat alkoivat nimitellä minua pillittäjäksi. He huutelivat: - Oletko nyt soitellut pilliäsi? Pahalaiset kääntelivät sanoja mieleisekseen.
Kerran podin pahaa mieltä, kun en päässyt prinsessaksi, vaan opettaja selitti, että minua tarvitaan laulamaan ryhmässä prinsessan ympärillä. Kotonakin vielä purnasin, että olisin esittänyt prinsessan osaa parhaiten.
Opettaja olikin käynyt äidilleni puhumassa, että kukahan nyt esittää, kun minä lähden kirkonkylälle kouluun. Onneksi hänen oppilaakseen tuli eräs evakkotyttö, Irma. Hän palasi takaisin oltuaan yhden vuoden oppikoulussa.
Asia, miksi yleensä menin oppikoulun pääsykokeisiin, on yläluokan opettajan aikaansaannos. Hän kävi jatkuvasti höpöttämässä kotonani, että tuo tyttö täytyy saada jatkamaan koulunkäyntiä. Uskon, että en olisi muuten tiennyt mennä pääsykokeisiin. Ne kestivät kaksi päivää. Sain ehdot, kun en muistanut, miksi helatorstaita vietetään. Koko kesän harrastin uskonnosta tietoja. Menin rehtorin luokse parin muun tytön kanssa tiilitaloon. Sen paikalla on nyt uimahalli. Rehtori ei kysynyt mitään uskonnosta, vaan toivotti tervetulleeksi syksyllä kouluun kaikki meidät kolme.
Jatkossa kävinkin sitten koulua Nuorisovankilassa, joksi kirkonkylän oppikoulua nimitettiin ja jota johti rehtori Jussi Rainio. Se koulu onkin uusi luku elämässäni. Se sisältääkin paljon muistoja ja kertomisia.
Asunnan vanha kansakoulu on muistojeni saatossa, opettajineen aina minun alkukouluni.
Terttu Rajamäki
Aihe
koulut, koulurakennukset, kansakoulu, Keuruu -- AsuntaKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.
Kuvaus
Terttu Rajamäki kertoo muistojaan Asunnan koulusta, opettajista ja koulun tapahtumista.
Tekijä
Julkaisija
Keuruun kaupunginkirjasto
Aikamääre
1940-luku
1950-luku