Moni saattaa ihmetellä, mitä hommaa puutavaran uittokuljetus oikein on. On nimittäin niin, että moni vanha asia unohtuu uusien vyöryessä tilalle. Niin on käynyt puutavaran uitonkin kanssa tänä armon vuonna 1988.
On paikallaan, että rakennetaan pieni muistelma ja katsaus niihin aikoihin ja tapahtumiin, kun puuta kuljetettiin uittamalla metsistä jalostuslaitoksiin. Taitaa olla niin, että juuri uittokuljetus vesireittejä pitkin on ollut se ensimmäinen kuljetusmuoto, millä puiden kaukokuljetus on vienyt puut tehtaille ja sahoille.
Suomi on tuhansien järvien ja lukemattomien vesireittien maa. On jokia ja puroja, joita pitkin puut kulkivat helposti uittomiesten myötäilemänä viriävän puuteollisuuden käyttöön.
Uittotyötä nimitettiin virtaavissa vesissä sen mukaan, mikä oli väylän leveys. Yleensä uitto alkoi latvavesiltä, jonne puut oli lyhintä hevoskuljetusta käyttäen saatettu veden varteen. Tällaista kapean väylän uittoa nimitettiin purouitoksi. Kun uitettava väylä alajuoksulle päin muuttui niin leveäksi, että normaalimittainen tukki, mahtui joessa pyörimään vapaasti, silloin oli kyseessä jokiuitto. Pitkillä uittoreiteillä oli tietenkin järviä ja myöhemmin selkävesiä. Järvien ylitys tapahtui muodostamalla ympäryspuomien avulla lauttoja, jotka hinattiin järven yli keluveneiden avulla ja miesvoimin. Myöhemmin tekniikan kehittyessä saatiin järvien ylitykseen moottorikäyttöisiä keluja. Kun uitettavaa puuta oli ajettu järvien rannoille eri kohtiin, ajettiin talvella niiden eteen jäälle puomit, joiden sisään puut vieritettiin ja näin saatua puuerää nimitettiin pyrääksi. Pyräät kerättiin sitten yhteen ja näin saatiin kokoon lautta. Lautaksi kutsuttiin sellaista uittoerää, jossa oli 70 – 80 ympäryspuomia, puomien ollessa mitaltaan 24 jalkaa (noin 7,2 m).
Mutta palatkaamme asiassa uiton alkujuurille, sinne latvavesille, mistä varsinainen uittotapahtuma keväisin alkoi. Kuten aiemmin jo mainittiin, oli monenlaisia uittoreittejä, ei yhtään samanlaista, joten jokaisella väylällä vallitsi luonnon luomat edellytykset uiton onnistumiselle. Suomen runsaat vesistöt on jaettu vesistöreitteihin ja nimettykin maantieteisillä nimillä. Yksi niistä on Keuruun reitti, ja sen yhtenä sivuhaarana on ns. Asunnan vesistö, joka käsittää viisi isompaa järveä ja samoin viisi järviä yhdistävää jokea. Nyt tarkastelemme juuri tämän Asunnan vesireitin uittotapahtumia vuosikymmenien takaa.
Tietojen tarkistuksessa on tullut esille, että Asunnan reitillä on tukinuittoa suoritettu jo yli sadan vuoden aikana. Suurimmat uittoreitin käyttäjät ovat olleet G.A. Serlachius Oy, W. Rosenlew Oy ja Rauma-Repola Oy tässä nimijärjestyksessä. Siksi otammekin tässä huomioon ne toiminta- ja työvaiheet mitkä olivat käytössä Serlachiuksen uittojen aikana. Niinpä mainitaan uittoa johtaneiden ”pomojen” nimet vain Serlan osalta niin kaukaa, kun nimet ovat tiedossa. Ensimmäisinä mainitaan vuosisadan alussa ja sen jälkeen Eevert Vehmas useimpina vuosina, hänen jälkeensä oli pääpomona Iso Heino, josta oli monia koomisia tarinoita uittomiesten kertomana. Heinon jäätyä eläkkeelle tuli uiton johtoon Hiissalan Vihtori, karski ja monia tarinoita ympärilleen kerännyt persoona hänkin. Välillä oli johdossa lyhyen aikaa Iivari Yli-Talo ja viimeiset 23 vuotta uittojen päättymiseen asti Valte Kivinen.
Jokaisen kevään uiton onnistuminen oli kulloinkin uittoa johtaneen pomon taitavuudessa käyttää apunaan luonnon suomia etuisuuksia, kuten ensiarvoisen tärkeitä tulvavesiä, koska runsaat tulvavedet purouitossa olivat kustannuksia säästävä tekijä. Myöskin tuulet oli ”haisteltava” tarkoin kuljetettaessa lauttoja järvien selkien yli.
Vanhoista uittopomoista ehkä värikkäimpänä mainitaan Eevert Vehmas, koska hänellä oli itse luomiaan termejä ja menetelmiä monissa työvaiheissa, kuten työkurin pidossa ja kunkin uittomiehen työtapojen tuntemisessa. Niinpä mainitaan, että hänen pitämänsä tuntikirjan sivuilla päivittäin oli merkintä uittomiehen ehkä omavaltaisesta taikka vain väsymyksestä johtuvasta taukohetkestä. Jos Vehmas tapasi uittomiehen jokivarressa nojaamassa keksiinsä, piirsi hän tuntikirjaan kyseisen päivän kohdalle ʎ merkin, joka tarkoittaa nojausta. Ja jos hän tapasi uittomiehen istumassa, merkki oli L. Edelleen jos uittomies oli vallan makuulla, merkkinä tuntikirjan sivulla oli ___ suora viiva. Kun tuli tilinmaksun aika ja verrattiin tehtyjä työtunteja, ei tietenkään pomon kirjasta löytynyt uittomiehen esittämää tuntimäärää.
Syyhän moiseen eroon oli siinä, kun Vehmas esitti, että sinulla on niin monta nojausta, niin monta istumista ja näin monta makausta. Syy tällaiseen menettelyyn oli Vehmaksen luomassa työkurissa, eli käsky oli kaikille sama, ellei jokivarressa ollut muuta uittoa eteenpäin viemää hommaa, piti sekoittaa keksillä vettä. Jouten ei saanut olla.
Tietenkin jokainen on yksilö ja persoona, niin myös nämä uitonpäälliköt. Heidän edesottamuksiaan ja tekojaan seurattiin tarkoin, joten näistä uittoherroista on monenmoisia tarinoita, tosia ja keksittyjä. Vallankin Iso Heinon ja Hiissalan Vihtorin väkevien käytöstä ja lojaalisuudesta joskus sattuneisiin lauttojen hajoamisiin. Kun lautan hajoaminen ja puiden leviäminen ympäri järveä huolestuttu lenkitys- ja kelumiehiä, oli pomon kommentti ollut: onhan järvessä rannat ja pohja, ei miehet hätäillä. Tällaisen kommentin kulkeutuminen piiriherran kuultaville tarkoitti sitä, että pomon paikka oli pian vapaa. Myöhemmin tapahtuneessa uittotyönjohtajan valinnassa painotettiin ensisijaisesti uiton edistämiseksi tehtävää työtä ja joskus vallinnut pomoilu jäi taka-alalle.
Miten uitto ja sen valmistelut oikein tapahtuivat, siitä otamme katsauksen seuraavaksi. Vaikka vesi oli ilmainen ja voimakas elementti uittopuun kuljetuksessa, liittyi sen hyödyn hyväksikäyttöön moninaisia valmisteluja niin laitteiden, työvälineisen kuin menetelmienkin suhteen. Jo aikaisessa vaiheessa ennen tulevan kevään uittoa oli tarkoin laskettava ne puumäärät ja lajit, mitkä aiotaan uiton kautta kuljettaa määräpaikkoihin. Lisäksi piti määritellä ne uittoväylien sijaintipaikat, joihin puuerät olivat edullisin talven aikana ajattaa, huomioituna myöskin puiden veteen vierityksen edullisuus. Olivathan kuusipaperipuut usein edellisvuosien vanhempaa varastoa, joten ne voitiin ajaa suoraan jäälle. Myös oli laskettava lauttauksessa tarvittava puomien määrä. Jos ei edelliseltä uittokaudelta ollut varastoituna riittävästi vanhoja puomia, oli edessä uusien puomien hakkuu, mieluummin vanhoista karppi-kuusikoista löytyviä. Puomeihin kairattiin reiät lenkitystä varten useimmiten rannalle ajetuista varastoissa. Kairaus tapahtui 2½” kairalla vanhaan aikaan miesvoimin, kunnes myöhemmin tuli avuksi moottorikaira, jolloin työ helpottui ratkaisevasti ja kustannukset halpenivat. Se puomeista.
Puominlenkkien hankinta oli lajissaan omaperäinen tehtävä. Vitsaslenkithän olivat vuosittain kertakäyttöisiä, joten tehtävänä oli joka syksy painua tiheänä kasvaviin alikasvuisiin kuusikkoihin, joista saatiin hitaasti kasvaneita ja sitkeitä närelenkkiaiheita. niiden pituusvaatimuksena oli 2, 5-02, 80 metriä ja niiden piti olla ohut tyvisinä kasvaneita. Näreet karsittiin siten, että latvaan jätettiin pieni tupsu karsimatta. Nykyisin ei tällaisia metsiköitä enää ole, koska metsien perkaus hävittää lenkkiaiheita kasvavat tiheiköt. Tällainen lenkkien hankinta oli yleensä ammattityötä. Siksi niiden hankinta ja keväisin tarvittavan määrän valmistus annettiin juuri ammattimiehen tehtäväksi, johon tehtävään liittyi valmiiden lenkkien ajo kulloisellekin käyttöpaikalle. Lenkkien toimitusurakan saatuaan tämä ammattimies hakkasi ja kuljetti aiheet kotiinsa saunaan tai riiheen, missä näreet kuumassa haudottiin taipuisiksi, jonka jälkeen ne väännettiin sitä varten valmistetun pölkyn ympärille lenkkimakkaran muotoiseksi keräksi.
Tällä tavoin hoiteli ja valmisti Aapo Toivonen, entinen mäkitupalainen Koskenpään Havunvetämän kylästä, Raiskin torpasta, monien vuosien ajan puomilenkit Asunnan uittoreitin tarpeisiin. Lenkkinäreet hän keräsi syksyisin G. A. Serlachius Oy:n omistamasta 1500 ha:n Havunsalon metsästä. Aapon jälkeen ei sukupolven vaihdosta tapahtunut ja lenkkiä yhä tarvittiin. Silloin astui kuvaan uuden kehityksen aika tälläkin alalla. Oli muuan taitava uittomies, Anttoni Vuorinen Keuruun Virtalasta, joka kehitti sellaisen höyrystyslaatikon, johon mahtui noin 300 vihtasta kerrallaan hautumaan. Toiminta perustui täysin siihen menetelmään, mitä paloviinan valmistajat entisaikaan käyttivät tuotetta valmistaessaan. Kiehuvasta vesipadasta kannen alta johdettiin vesihöyry putkistoa pitkin tiiviiksi tehtyyn laatikkoon, mistä 3-4 tunnin kuluttua sai erittäin taipuisia ja helposti makkaralle kiertyviä lenkkiaineita. Lenkkien valmistuskin helpottui siitä syystä, kun koko vääntämismenetelmä suoritettiin toisen henkilön avustamana eräänlaisen vorokkisysteemin avulla. Lieneeköhän Anttoni saanut idean höyrytyslaatikkonsa kehittämiseen vaikkapa kulkiessaan retkillään kuusenkyyneleitä tuottavan metsän kätkössä olevan laitoksen ohitse? Ken ties.
Näin oli vihtaslenkkien aikaan. Sitten taas kehityttiin. Pikkuhiljaa tuli rautalenkki käyttöön, sivuuttaakseen suuritöisen ja kertakäyttöisen närelenkin muistojen joukkoon.
Aihe
uitto, puunhankinta, Keuruu--Asunta, metsätyöKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.