Keuruun Kansalaisopiston pelimannipiiri aloitti toimintansa syksyllä 1971 Kalle Kaipiaisen johdolla. Menin mukaan toimintaan 10-vuotiaana vuonna 1973. Setäni, viulupelimanni Oiva Aho ja isä-Paavo innostivat liittymään joukkoon. Ryhmässä soitti tuohon aikaan myös Toivo-setä, joka oli kolmas Ahon pelimanniveljeksistä. Kaikki nuo kolme olivat oikeita kansanpelimanneja ja siis korvakuulosoittajia. Muita soittajia 1970-luvulla olivat Ville (Vilho) Käkelä, Paavo Simola, Antti Oittinen, Eino Saarikko, Markku Tallila, Veikko Korpinen, Lasse (Lauri) Kaukanen, Martti Perämäki, Veikko Heikkilä, Väinö Lammintaus, Voitto ja Veikko Ahonen, Onni Pajala ja Kari Pihlajamäki.
Harjoitukset alkoivat joka torstai klo 18.30. Kiipesimme yläasteen kolmanteen kerrokseen soittimien kera. Haitarilaukut ja kontrabasson kuljettaminen portaikossa saivat sykkeen nousemaan. Musiikkiluokassa alkoi kukin tapailla viimeisimpiä innostuksen kohteita eli lempikappaleitaan.
Pian Kaipiaisen Kalle kuitenkin keskeytti hälisevän ”yhteissoiton” ja siirryttiin illan ohjelmistoon. Kalle oli monistanut uusien sävelmien nuotit (alkuaikoina spriimonisteet olivat voimakkaasti tuoksahtavia). Ne jaettiin nuotinlukutaitoisille, sillä kaikki eivät suinkaan soittaneet nuoteista.
Vanhat pelimannit eivät nuotteja tarvinneet, silti musikaalisuus ja hyvä muisti riitti yhteismusisointiin. Korpis-Veikko totesikin: ”Muuta minä en nuoteista ymmärrä kuin että niitä ei saa repiä.”
Kalle soitti usein ensin sävelmän viulullaan ja sitten muut tulivat mukaan taitojensa mukaan. Osa siis kuulemansa perusteella ja osa nuotteja tapaillen. Samaa kappaletta soitettiin välillä useaan kertaan ja seuraavilla kerroilla niitä vielä kerrattiin. Näin sävelmät alkoivat luistaa ja yhteissoitto sujua. Illan aikana saatettiin soittaa 3-6 kappaletta. Ennen esiintymisiä hiottiin samoja kappaleita tietysti enemmän. Oiva-setä muisteli usein entisajan vanhoja pelimannisävelmiä mm. Aapo ja Leo Saviojan soittamia kappaleita ja Kalle nuotinsi ne porukan harjoiteltavaksi. Muistan, että Kalle kirjoitti nuotteja joskus jopa puhelimessa, kun Oiva niitä hänelle soitti toisessa päässä. Uusiakin kappaleita sävellettiin, pelimanneilla oli sävellyskilpailukin vuonna 1982. Silloin syntyivät Korpisen Veikon Myllykylän polkka, Lammintauksen Väinön Kaikurannan valssi ja oma Koskivalssi.
Soittimina pelimanniporukassa olivat viulut, harmonikat, banjot ja kontrabasso. Muutamat soittajat, kuten Ahosen Voitto vaihtoi soitinta tarpeen mukaan viulusta haitariin. Ryhmä oli käytännössä miesporukka. Olin ainoa naispuolinen, kunnes Mäkisen Lempi tuli toisinaan mukaan laulusolistiksi. Lempiltä opin paljon laulamisesta ihan vain seuraamalla sivusta. Piirissä kävi vuosien varrella joitain muitakin naisia lyhytaikaisesti. Alkuaikoina porukassa on soittanut myös viulua Annikki Viinikka. Sen sijaan useimmat miehet ovat olleet pelimannipiirissä kymmeniä vuosia. Sillä on ikää kohta 46 vuotta. Myöhemmin lähdettyäni pois paikkakunnalta (1982), on ryhmässä soittanut viuluaan Niemelän sisarukset Airi ja Anniina ja Airi edelleenkin aktiivisesti.
Soittojen lomassa saattoi joku kertoa muistoja, joita kappaleet nostattivat. Välillä joku murjaisi jonkin hauskan vitsin ja niille naurettiin. Siten syntyi sitten niin sanottu pelimannihenki. Se on jotakin sellaista, mitä voi kokea vain ryhmän sisällä. Harjoitukset kestivät puolitoista tuntia, mutta harvoin ne päättyivät siihen. Soitettiin kelloon katsomatta, jos siltä tuntui ja tavallista oli ainakin varttitunnin ylitykset. Esiintymisiä oli vuosittain useita kymmeniä mitä erilaisimmissa paikoissa. Taitoa käytiin näyttämässä mm. Finlandia-talolla, Tukholmassa ja Göteborgissa ja Kaustisella. Keuruulla soitimme monenmoisissa pippaloissa häistä hautajaisiin. Hääsoitot ja syntymäpäivät jäivät erityisesti mieleen, samoin vierailut Juurikkaniemen sairaalassa. Ruokosen Riihitanssit olivat jokakesäinen soittotapahtuma. Esiintymiset tekivät soittamisesta tavoitteellista. Yhteinen musisointi liimasi porukan tiiviisti yhteen, siinä ei ikäero vaikuttanut. Alkuvuosikymmeninä pääpaino oli nimenomaan pelimannimusiikissa. Olimme kaikki yhdessä samaa joukkoa siis kansanmusiikkiperinteen tuottajia, kuluttajia ja siirtäjiä.
Harjoitukset alkoivat joka torstai klo 18.30. Kiipesimme yläasteen kolmanteen kerrokseen soittimien kera. Haitarilaukut ja kontrabasson kuljettaminen portaikossa saivat sykkeen nousemaan. Musiikkiluokassa alkoi kukin tapailla viimeisimpiä innostuksen kohteita eli lempikappaleitaan.
Pian Kaipiaisen Kalle kuitenkin keskeytti hälisevän ”yhteissoiton” ja siirryttiin illan ohjelmistoon. Kalle oli monistanut uusien sävelmien nuotit (alkuaikoina spriimonisteet olivat voimakkaasti tuoksahtavia). Ne jaettiin nuotinlukutaitoisille, sillä kaikki eivät suinkaan soittaneet nuoteista.
Vanhat pelimannit eivät nuotteja tarvinneet, silti musikaalisuus ja hyvä muisti riitti yhteismusisointiin. Korpis-Veikko totesikin: ”Muuta minä en nuoteista ymmärrä kuin että niitä ei saa repiä.”
Kalle soitti usein ensin sävelmän viulullaan ja sitten muut tulivat mukaan taitojensa mukaan. Osa siis kuulemansa perusteella ja osa nuotteja tapaillen. Samaa kappaletta soitettiin välillä useaan kertaan ja seuraavilla kerroilla niitä vielä kerrattiin. Näin sävelmät alkoivat luistaa ja yhteissoitto sujua. Illan aikana saatettiin soittaa 3-6 kappaletta. Ennen esiintymisiä hiottiin samoja kappaleita tietysti enemmän. Oiva-setä muisteli usein entisajan vanhoja pelimannisävelmiä mm. Aapo ja Leo Saviojan soittamia kappaleita ja Kalle nuotinsi ne porukan harjoiteltavaksi. Muistan, että Kalle kirjoitti nuotteja joskus jopa puhelimessa, kun Oiva niitä hänelle soitti toisessa päässä. Uusiakin kappaleita sävellettiin, pelimanneilla oli sävellyskilpailukin vuonna 1982. Silloin syntyivät Korpisen Veikon Myllykylän polkka, Lammintauksen Väinön Kaikurannan valssi ja oma Koskivalssi.
Soittimina pelimanniporukassa olivat viulut, harmonikat, banjot ja kontrabasso. Muutamat soittajat, kuten Ahosen Voitto vaihtoi soitinta tarpeen mukaan viulusta haitariin. Ryhmä oli käytännössä miesporukka. Olin ainoa naispuolinen, kunnes Mäkisen Lempi tuli toisinaan mukaan laulusolistiksi. Lempiltä opin paljon laulamisesta ihan vain seuraamalla sivusta. Piirissä kävi vuosien varrella joitain muitakin naisia lyhytaikaisesti. Alkuaikoina porukassa on soittanut myös viulua Annikki Viinikka. Sen sijaan useimmat miehet ovat olleet pelimannipiirissä kymmeniä vuosia. Sillä on ikää kohta 46 vuotta. Myöhemmin lähdettyäni pois paikkakunnalta (1982), on ryhmässä soittanut viuluaan Niemelän sisarukset Airi ja Anniina ja Airi edelleenkin aktiivisesti.
Soittojen lomassa saattoi joku kertoa muistoja, joita kappaleet nostattivat. Välillä joku murjaisi jonkin hauskan vitsin ja niille naurettiin. Siten syntyi sitten niin sanottu pelimannihenki. Se on jotakin sellaista, mitä voi kokea vain ryhmän sisällä. Harjoitukset kestivät puolitoista tuntia, mutta harvoin ne päättyivät siihen. Soitettiin kelloon katsomatta, jos siltä tuntui ja tavallista oli ainakin varttitunnin ylitykset. Esiintymisiä oli vuosittain useita kymmeniä mitä erilaisimmissa paikoissa. Taitoa käytiin näyttämässä mm. Finlandia-talolla, Tukholmassa ja Göteborgissa ja Kaustisella. Keuruulla soitimme monenmoisissa pippaloissa häistä hautajaisiin. Hääsoitot ja syntymäpäivät jäivät erityisesti mieleen, samoin vierailut Juurikkaniemen sairaalassa. Ruokosen Riihitanssit olivat jokakesäinen soittotapahtuma. Esiintymiset tekivät soittamisesta tavoitteellista. Yhteinen musisointi liimasi porukan tiiviisti yhteen, siinä ei ikäero vaikuttanut. Alkuvuosikymmeninä pääpaino oli nimenomaan pelimannimusiikissa. Olimme kaikki yhdessä samaa joukkoa siis kansanmusiikkiperinteen tuottajia, kuluttajia ja siirtäjiä.
Aihe
kansalaisopistot, pelimannimusiikki, kansanmusiikkiKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.