1940 – 1950 luvuilla metsätyöt olivat vielä miesten suorittamia pokasahalla ja tukkipuut justeerilla. Lähikuljetus hevosella pitkälti talvella jäälle mistä eteenpäin tehtaille ja sahoille. Tuo työ oli varsin rasittavaa ja voimia kysyvää niin miehille kuin hevosillekin. Talvet olivat varsin lumisia. Loka- marraskuussa satoi useimmiten lumen. Niinpä ajotyöhönkin päästiin jo ennen joulua. Pieniltä tiloilta miesten piti lähteä ansaitsemaan rahaa. Ei muuta työtä ollut savotat kutsuivat. Hevoset olivat syksyllä hyvässä kunnossa. Laitumilla oli ollut hyvin ruokaa, joten ne jaksoivat talven tultua vetää tukkikuormia ja pinotavaraa laaniin. Sitä sitten riitti kevääseen saakka.
Metsäyhtiöiden työnjohtajat antoivat hevosmiehille palstat, joilta ajomatkat saattoivat olla monta kilometriä sellaiselle järvelle, josta ne voitiin uittaa tehtaille. Kun palsta oli saatu, piti ensin saada tie rantaan auki. Tiet oli suunnattu niin että ne kiersivät suuremmat ylä- ja alamäet. Molemmat olivat vaikeita. Ylämäkeen ei hevonen jaksanut vetää isoa kuormaa ja alamäessä kuorma painoi niin paljon, jotta hevonen ei pystynyt jarruttamaan.
Alkutoimet kun oli saatu tehtyä niin, sitten täytyi suunnitella miten, palstalta saatiin puut parhaiten kyytiin, miten ajo suoritettiin. Tiet piti suunnitella niin, että valmiin tien varressa oli lisättävää, jotta saatiin tarpeeksi iso kuorma. Umpihangesta kun kokonaista kuormaan ei saanut kulkemaan. Tässä kysyttiin ajomiehen ammattitaitoa, jotta kuorma saatiin nopeasti metsästä ja säästettiin hevosta liialta rasitukselta. Siirtoja metsässä tien varteen tuli välttää mahdollisimman paljon. Se ei tiennyt kuin ylimääräistä työtä ja ajan kulumista hukkaan.
Aamulla täytyi hevonen ruokkia ennen savottaan lähtöä. Oli annettava hyvää kuivaa heinää ja lisäksi apetta. Kauraa jotta hevosella voimat riittäisivät päivän työhön. Oli sitten pakkanen tai pyry, niin matkaan piti lähteä. Rokulia ei juurikaan pidetty eikä se olisi ollut juuri mahdollista, sillä kevät koitti yllättävän pian ja savotta silloin saattoi jäädä kesken. Oli vielä hämärää, kun metsään kerittiin, mutta kun illalla oli katsonut valmiiksi mistä aamulla kuorman saa helposti, aikaa ei kulu turhaan katseluun. Sekin oli taitoa, jos laaniin lähtiessä katsoi mistä seuraavan kuorma otetaan. Metsään palattua uusi kuorma syntyi nopeasti ja työ joutui.
Ei se kuitenkaan käynyt aina niin kuin oli suunnitellut. Metsässä oli kantoja lumen alla piilossa joihin voi reki juuttua kiinni. Hevonen voi tuolloin riuhtaista valjaat rikki ja sitten ollaankin pulassa. Lumihangessa rekeä käännettäessä saattoi aisa katketa ja niinpä on tehtävä uusi aisa puusta. Siinä saattoi kulua aikaa ennen kuin se valmistui. Kuitenkin jatkamaan päästiin, mutta yksi kuorma jäi välistä pois.
Hevoselle annettiin kuormaa purettaessa syötäväksi heiniä ja välillä pääpussista kauroja. Hevonen täytyi pitää hyvässä kunnossa, jotta se jaksoi koko talven vetää kuormia. Keli myös aiheutti milloin voi ajaa isompia kuormia tai milloin täytyi kuormaa keventää. Kovalla pakkasella luisto oli huono. Reen alta kuului vain narina, kun pakkanen jarrutti.
Tukkia ajettaessa laanissa ne oli aseteltava teloihin mieluiten latvapäät samaan suuntaan ja ylempi tela puolimetriä tyveen päin, jotta mittamiehet saattoivat lukea ne paremmin. Suurien tukkien kääntäminen vain ei tahtonut onnistua yhdeltä mieheltä. Vihtori Permikankaalle oli pikkupomo sanonut asiasta, kun tukin päät ei ollut suorissa riveissä. Hän sanoi: – Kun metsänhoitaja tulee, niin se nuhtelee sinua. Näinhän siinä kävi, että nuhteet tuli. Vihtori loihe kysymään metsänhoitajalta: – Vieläkö ne Kolhon sahan portilla ovat suorissa riveissä uiton jälkeen? Epäilen. Ja ei kai se ole tarpeenkaan-. Tästä metsänhoitaja suuttui ja miltei antoi ajurille lopputilin, mutta uusia miehiä ei niin vain saatu. Ylpeys oli nieltävä, vaikka kuinka kismitti. Puukauppaan se kuitenkin vaikutti, sillä tähän yhtiöön ei Vihtorin puita ostettu.
Tällaista tällä kertaa muistilonkeroista kaivettuna. Itsekin tuota hevosta savotoilla ohjastanut, mutta ajat siinäkin ovat muuttuneet. Ajomatkat minun aikanani olivat lyhyitä. Puita siirrettiin tienvarteen, josta ne autolla kuljetettiin tehtaalle. Näistä toiste lisää.
Metsäyhtiöiden työnjohtajat antoivat hevosmiehille palstat, joilta ajomatkat saattoivat olla monta kilometriä sellaiselle järvelle, josta ne voitiin uittaa tehtaille. Kun palsta oli saatu, piti ensin saada tie rantaan auki. Tiet oli suunnattu niin että ne kiersivät suuremmat ylä- ja alamäet. Molemmat olivat vaikeita. Ylämäkeen ei hevonen jaksanut vetää isoa kuormaa ja alamäessä kuorma painoi niin paljon, jotta hevonen ei pystynyt jarruttamaan.
Alkutoimet kun oli saatu tehtyä niin, sitten täytyi suunnitella miten, palstalta saatiin puut parhaiten kyytiin, miten ajo suoritettiin. Tiet piti suunnitella niin, että valmiin tien varressa oli lisättävää, jotta saatiin tarpeeksi iso kuorma. Umpihangesta kun kokonaista kuormaan ei saanut kulkemaan. Tässä kysyttiin ajomiehen ammattitaitoa, jotta kuorma saatiin nopeasti metsästä ja säästettiin hevosta liialta rasitukselta. Siirtoja metsässä tien varteen tuli välttää mahdollisimman paljon. Se ei tiennyt kuin ylimääräistä työtä ja ajan kulumista hukkaan.
Aamulla täytyi hevonen ruokkia ennen savottaan lähtöä. Oli annettava hyvää kuivaa heinää ja lisäksi apetta. Kauraa jotta hevosella voimat riittäisivät päivän työhön. Oli sitten pakkanen tai pyry, niin matkaan piti lähteä. Rokulia ei juurikaan pidetty eikä se olisi ollut juuri mahdollista, sillä kevät koitti yllättävän pian ja savotta silloin saattoi jäädä kesken. Oli vielä hämärää, kun metsään kerittiin, mutta kun illalla oli katsonut valmiiksi mistä aamulla kuorman saa helposti, aikaa ei kulu turhaan katseluun. Sekin oli taitoa, jos laaniin lähtiessä katsoi mistä seuraavan kuorma otetaan. Metsään palattua uusi kuorma syntyi nopeasti ja työ joutui.
Ei se kuitenkaan käynyt aina niin kuin oli suunnitellut. Metsässä oli kantoja lumen alla piilossa joihin voi reki juuttua kiinni. Hevonen voi tuolloin riuhtaista valjaat rikki ja sitten ollaankin pulassa. Lumihangessa rekeä käännettäessä saattoi aisa katketa ja niinpä on tehtävä uusi aisa puusta. Siinä saattoi kulua aikaa ennen kuin se valmistui. Kuitenkin jatkamaan päästiin, mutta yksi kuorma jäi välistä pois.
Hevoselle annettiin kuormaa purettaessa syötäväksi heiniä ja välillä pääpussista kauroja. Hevonen täytyi pitää hyvässä kunnossa, jotta se jaksoi koko talven vetää kuormia. Keli myös aiheutti milloin voi ajaa isompia kuormia tai milloin täytyi kuormaa keventää. Kovalla pakkasella luisto oli huono. Reen alta kuului vain narina, kun pakkanen jarrutti.
Tukkia ajettaessa laanissa ne oli aseteltava teloihin mieluiten latvapäät samaan suuntaan ja ylempi tela puolimetriä tyveen päin, jotta mittamiehet saattoivat lukea ne paremmin. Suurien tukkien kääntäminen vain ei tahtonut onnistua yhdeltä mieheltä. Vihtori Permikankaalle oli pikkupomo sanonut asiasta, kun tukin päät ei ollut suorissa riveissä. Hän sanoi: – Kun metsänhoitaja tulee, niin se nuhtelee sinua. Näinhän siinä kävi, että nuhteet tuli. Vihtori loihe kysymään metsänhoitajalta: – Vieläkö ne Kolhon sahan portilla ovat suorissa riveissä uiton jälkeen? Epäilen. Ja ei kai se ole tarpeenkaan-. Tästä metsänhoitaja suuttui ja miltei antoi ajurille lopputilin, mutta uusia miehiä ei niin vain saatu. Ylpeys oli nieltävä, vaikka kuinka kismitti. Puukauppaan se kuitenkin vaikutti, sillä tähän yhtiöön ei Vihtorin puita ostettu.
Tällaista tällä kertaa muistilonkeroista kaivettuna. Itsekin tuota hevosta savotoilla ohjastanut, mutta ajat siinäkin ovat muuttuneet. Ajomatkat minun aikanani olivat lyhyitä. Puita siirrettiin tienvarteen, josta ne autolla kuljetettiin tehtaalle. Näistä toiste lisää.
Aihe
metsätyö, hevonen, muistelu, savotatKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.
Kuvaus
Lauri Permikangas kertoo talvisista metsätöistä 1940-1950-luvuilla.
Tekijä
Julkaisija
Keuruun kaupunginkirjasto