Peruna oli entisaikaan eräs pääruoka-aineista. Sitä hyödynnettiin monella eri tavalla ruuanvalmistuksessa. Sitä keitettiin kuorineen ja kuorittuna. Sitä käytettiin leivässäkin. Piirakat siitä tuli oivallisia, puhumattakaan imelletystä perunalaatikosta se vasta oli hyvää. Sitä tehtiin usein kuin leivinuunia lämmitettiin. Talvella sitä lämmitettiin usein, kun siitä saatiin huoneisiin lämmintä.
Perunan nostosta minun piti tässä tarinoida. Syksyllä perunannosto oli selälle käypää työtä. 1940-luvulla perunaa kaivettiin useimmiten ainakin pienemmissä paikoissa seuraavasti. Perunapenkki ajettiin halki sahroilla. Siitä noukittiin näkyviin tulleet perunat pois. Sen jälkeen kaivaminen tehtiin niin kutsutuilla latikoilla. Se oli sellainen puusta tehty pitkävartinen, jossa oli alapäässä pieni lapa tai joku siihen verrattava. Sillä sai työskennellä pystyssä, selkä ei rasittunut niin paljon. Sillä vedettiin multaa sivuun, kun peruna löytyi, se siirrettiin lavalla taaksepäin. Kun penkki oli näin kaivettu, kerättiin perunta pois ensin koppaan, sitten laatikoihin joilla ne vietiin kellariin tai jos ei ollut kellaria niin sitten perunakuoppiin jotka oli valmistettu maahan. Kaikilla ei ollut kellareita, mutta jonnekin perunat piti saada säilöön, jotta eivät paleltuisi talvella. Kerätessä pellolta usein oli kaksi astiaa, sillä ihan pienetkin perunat kerättiin ja ne syötettiin karjalle. Varsinkin sioille keitettynä ne olivat oivallista ruokaa ennen teurastusta.
Tästä perunankaivukin alkoi kehittyä eteenpäin. Seuraava askel kohti uutta oli niin sanotun kouran tulo perunankaivuun. Se oli metallista tehty useimmiten kolme piikkinen, johon pantiin puuvarsi. Sillä saatiin mullasta seulottua perunat helpommin esiin. Piikit siinä ei saanut olla teräviä, sillä ne olisivat helposti vioittaneet mukuloita ja näin ne olisivat pilaantuneet varastossa. Kouralla oli helpompi saada varret irti maasta kuin latikalla. Jos vielä sattui olla rikkaruohoja perunapenkissä, niin nekin oli helpompi repiä kouralla irti.
Suuremmissa taloissa oli jo perunankaivukoneita, johon kehitys oli menossa pienemmissäkin taloissa. Heidän täytyi vain ostaa se porukalla, sillä heillä ei varat riittäneet ikiomaan koneeseen. Näin näissä taloissa kaivettiin perunat porukalla siirtyen talosta toiseen. Noukkimassa kun tarvittiin väkeä enemmän, jotta työ joutui. Samalla voitiin olla toisten seurassa ja vaikkapa juoruta kylän asiat. Kone oli sellainen, jota hevoset vetivät ja takana oli propelli, joka levitti mullat ja perunat pellolle. Joka penkin jälkeen perunat poimittiin pois. Sitten ajettiin seuraava penkki ja näin tuli peruna kaivettua.
Entisaikaan oli tapana järjestää myös perunankaivu talkoita. Sana kiertämään kylälle, että silloin kaivetaan siellä perunaa talkoilla. Väki kokoontui päivällä taloon ja perunankaivu saatettiin aloittaa. Välillä juotiin pullakahvit ja taas työ jatkui, kunnes peruna oli kaivettu. Sattui kerran, että urakka oli vähän liian suuri ja ilta koitti. Tuli pimeä ja kun viimeisiä kaivettavana oli mustaa perunaa niin koppaan ei kovin paljon perunoita tullut. Oli näes pilvinen ja sumuinen ilta niin perunoita ei juurikaan nähnyt.
Tässä eräänlaista tarinaa entisaikaan perunan kaivusta. Siitä lienee paljonkin erilaisia juttuja, mutta ei nyt tullut mieleen parempia. Kuitenkin tuo syksyn eräs selkää eniten rasittava työ on näin ollen saatu sekin valmiiksi. Näin ollen tuo vanhan kansan sanonta toteutui kirjaimellisesti. – Nauriit kuoppaan ja mummot pirttiin Mikkelinpäivältä. Näin se tapahtui ja oli pakkokin, sillä entisaikaan talvet saattoivat tulla jo melko varhain. Ainakin pakkasta oli syksyllä jäädyttäen maat ja mannut. Saatiin hyvä talven pohja, kuten ennen sanottiin.
Perunan nostosta minun piti tässä tarinoida. Syksyllä perunannosto oli selälle käypää työtä. 1940-luvulla perunaa kaivettiin useimmiten ainakin pienemmissä paikoissa seuraavasti. Perunapenkki ajettiin halki sahroilla. Siitä noukittiin näkyviin tulleet perunat pois. Sen jälkeen kaivaminen tehtiin niin kutsutuilla latikoilla. Se oli sellainen puusta tehty pitkävartinen, jossa oli alapäässä pieni lapa tai joku siihen verrattava. Sillä sai työskennellä pystyssä, selkä ei rasittunut niin paljon. Sillä vedettiin multaa sivuun, kun peruna löytyi, se siirrettiin lavalla taaksepäin. Kun penkki oli näin kaivettu, kerättiin perunta pois ensin koppaan, sitten laatikoihin joilla ne vietiin kellariin tai jos ei ollut kellaria niin sitten perunakuoppiin jotka oli valmistettu maahan. Kaikilla ei ollut kellareita, mutta jonnekin perunat piti saada säilöön, jotta eivät paleltuisi talvella. Kerätessä pellolta usein oli kaksi astiaa, sillä ihan pienetkin perunat kerättiin ja ne syötettiin karjalle. Varsinkin sioille keitettynä ne olivat oivallista ruokaa ennen teurastusta.
Tästä perunankaivukin alkoi kehittyä eteenpäin. Seuraava askel kohti uutta oli niin sanotun kouran tulo perunankaivuun. Se oli metallista tehty useimmiten kolme piikkinen, johon pantiin puuvarsi. Sillä saatiin mullasta seulottua perunat helpommin esiin. Piikit siinä ei saanut olla teräviä, sillä ne olisivat helposti vioittaneet mukuloita ja näin ne olisivat pilaantuneet varastossa. Kouralla oli helpompi saada varret irti maasta kuin latikalla. Jos vielä sattui olla rikkaruohoja perunapenkissä, niin nekin oli helpompi repiä kouralla irti.
Suuremmissa taloissa oli jo perunankaivukoneita, johon kehitys oli menossa pienemmissäkin taloissa. Heidän täytyi vain ostaa se porukalla, sillä heillä ei varat riittäneet ikiomaan koneeseen. Näin näissä taloissa kaivettiin perunat porukalla siirtyen talosta toiseen. Noukkimassa kun tarvittiin väkeä enemmän, jotta työ joutui. Samalla voitiin olla toisten seurassa ja vaikkapa juoruta kylän asiat. Kone oli sellainen, jota hevoset vetivät ja takana oli propelli, joka levitti mullat ja perunat pellolle. Joka penkin jälkeen perunat poimittiin pois. Sitten ajettiin seuraava penkki ja näin tuli peruna kaivettua.
Entisaikaan oli tapana järjestää myös perunankaivu talkoita. Sana kiertämään kylälle, että silloin kaivetaan siellä perunaa talkoilla. Väki kokoontui päivällä taloon ja perunankaivu saatettiin aloittaa. Välillä juotiin pullakahvit ja taas työ jatkui, kunnes peruna oli kaivettu. Sattui kerran, että urakka oli vähän liian suuri ja ilta koitti. Tuli pimeä ja kun viimeisiä kaivettavana oli mustaa perunaa niin koppaan ei kovin paljon perunoita tullut. Oli näes pilvinen ja sumuinen ilta niin perunoita ei juurikaan nähnyt.
Tässä eräänlaista tarinaa entisaikaan perunan kaivusta. Siitä lienee paljonkin erilaisia juttuja, mutta ei nyt tullut mieleen parempia. Kuitenkin tuo syksyn eräs selkää eniten rasittava työ on näin ollen saatu sekin valmiiksi. Näin ollen tuo vanhan kansan sanonta toteutui kirjaimellisesti. – Nauriit kuoppaan ja mummot pirttiin Mikkelinpäivältä. Näin se tapahtui ja oli pakkokin, sillä entisaikaan talvet saattoivat tulla jo melko varhain. Ainakin pakkasta oli syksyllä jäädyttäen maat ja mannut. Saatiin hyvä talven pohja, kuten ennen sanottiin.
Aihe
maanviljely, peruna, Valkealahti, muisteluKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.
Kuvaus
Lauri Permikangas muistelee perunannostoa ja viljelytapojen kehittymistä 1940-luvulta alkaen. Kuvassa Vihtori Permikangas ja Purje-hevonen 1950-luvun lopussa. Kuvaaja ei tiedossa.
Tekijä
Julkaisija
Keuruun kaupunginkirjasto