Kotini oli Isojärvellä, kahdeksantoista kilometrin päässä Huttulasta. Kun siellä ei alkanut koulu syksyllä 1942, menivät oppilaat ympäristön kouluihin. Tulin Huttulan kouluun ja asuin ennestään tutun Liida Niileksen luona Kuuselassa. Kotiin pääsin joka toinen viikonloppu ruoanhakumatkalle.
Ensimmäisen kerran kouluun tullessani äiti saattoi minut ja neuvoi tien. Samalla hän varoitteli hiihtämästä kirkkaalla kuutamolla ison kydön keskeltä, koska silloin olisivat pommikoneet saattaneet huomata. Toinen varoitus oli, ettei saanut mennä kydön suureen latoon lepäämään, ettei uni yllättäisi. Kerran syödessäni ladossa eväitäni oli minusta ruvennut tuntumaan, että siellä saattoi olla muitakin. Sammalismäen luona oli lumipyryn jälkeen nähty latuja menevän tien poikki. Niinpä myöhemmin oli puhuttu käpykaartilaisia olleen metsän suojissa.
Kesällä 1943 Kallio-Huttulassa ja muissakin taloissa oli sotavankeja. Liida Niiles toimi siellä keittäjänä. Hän keitti Kuuselassa mm. hernejauhovelliä, joka oli kauniin keltaista. Minun suussani se maistui tosi kamalan makuiselta. Vangit asuivat Kallio-Huttulan riihessä. Heillä oli omat kivikupit ja lusikat, jotka he sitten pesivät purossa riihen vieressä ja nostivat aidan seipään päähän kuivumaan.
Ruoka-ainetäydennys tuotiin Etelämäen eli Metsä-Huttulan aittaan. Vangit kävivät iltaisin Kuuselassa ja Puustilla. Puhuivat ”hoono soomi”. He hakivat maitoa Mäkelästä, vaikka ihmettelivät talon epäsiisteyttä. Kerran eräs vanki yritti karata maidon hakureissulla. Siitä seurasi kaikille arestia eli riihen ovi lukittiin yöksi. Liida laittoi minut, kesäpiian, viemään iltaisin riiheen leipää ja vettä ja munalukolla sulkemaan oven. Pelotti, vaikka pojat puhua mokelsivat ja nauroivat vissiin mokomaa touhua. Tänään tuskin moinen onnistuisi. Vangit kävivät silloin työssä Isolla kyvöllä eli Suurisuolla.
Ensimmäisen kerran kouluun tullessani äiti saattoi minut ja neuvoi tien. Samalla hän varoitteli hiihtämästä kirkkaalla kuutamolla ison kydön keskeltä, koska silloin olisivat pommikoneet saattaneet huomata. Toinen varoitus oli, ettei saanut mennä kydön suureen latoon lepäämään, ettei uni yllättäisi. Kerran syödessäni ladossa eväitäni oli minusta ruvennut tuntumaan, että siellä saattoi olla muitakin. Sammalismäen luona oli lumipyryn jälkeen nähty latuja menevän tien poikki. Niinpä myöhemmin oli puhuttu käpykaartilaisia olleen metsän suojissa.
Kesällä 1943 Kallio-Huttulassa ja muissakin taloissa oli sotavankeja. Liida Niiles toimi siellä keittäjänä. Hän keitti Kuuselassa mm. hernejauhovelliä, joka oli kauniin keltaista. Minun suussani se maistui tosi kamalan makuiselta. Vangit asuivat Kallio-Huttulan riihessä. Heillä oli omat kivikupit ja lusikat, jotka he sitten pesivät purossa riihen vieressä ja nostivat aidan seipään päähän kuivumaan.
Ruoka-ainetäydennys tuotiin Etelämäen eli Metsä-Huttulan aittaan. Vangit kävivät iltaisin Kuuselassa ja Puustilla. Puhuivat ”hoono soomi”. He hakivat maitoa Mäkelästä, vaikka ihmettelivät talon epäsiisteyttä. Kerran eräs vanki yritti karata maidon hakureissulla. Siitä seurasi kaikille arestia eli riihen ovi lukittiin yöksi. Liida laittoi minut, kesäpiian, viemään iltaisin riiheen leipää ja vettä ja munalukolla sulkemaan oven. Pelotti, vaikka pojat puhua mokelsivat ja nauroivat vissiin mokomaa touhua. Tänään tuskin moinen onnistuisi. Vangit kävivät silloin työssä Isolla kyvöllä eli Suurisuolla.
Aihe
Huttula, sota-aika, lapsuus, koulunkäyntiKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.
Kuvaus
Raili Pieviläinen, o.s. Niemelä (s. 1931) muisteli vuonna 1992 sota-ajan lapsuuttaan Huttulassa.