Olin vajaa neljä vuotta vanha. Vanhemmat sisarukseni Airi ja Martti olivat koulussa. Ihailin heidän koulutavaroitaan kovasti. Airin kynä, kumi, viivoitin ja maapallonmuotoinen teroituskone olivat ihmeellisiä. Varsinkin kynä, se kuusikulmainen, keltainen, jota nykyäänkin käytetään.
Kun Airi teki koulutehtäviään, sain istua vieressä katselemassa, jos osasin olla häiritsemättä tarkkaa työtä. Airi oli tärkeän näköinen käyttäessään kynää. Jos tuli huono numero laskuvihkoon, hän otti kumin ja pyyhki sen pois. Merkillistä. Joskus, kun Airi oli hyvällä päällä, sain ottaa kynän käteeni. Se oli n. 10-12 cm pitkä ja hyvin teroitettu. Kokeilin ”Keskisuomalaisen” reunaan ja viivaa tuli. Ei saanut painaa, ettei vaan terä katkea.
Kun minäkin halusin oman kynän, niin äiti sanoi, että jos pukki toisi, joulu kun oli lähellä. Siinäpä se! Miten saan ajan siihen asti kulumaan, ja olinko ollut tarpeeksi kiltti. Tontut alkoivat hiiviskellä hämärällä pihalla, kun olin polvillani ikkunan edessä penkillä hämärässä tuvassa ja katselin ulos – Airi ja Martti olivat silloin aina ulkona ja kertoivat sisälle tullessaan, että tonttuja on jo liikkeellä, että he olivat nähneet. Ihmettelin, mikä heitä niin nauratti.
Tuli jouluaatto. Kuusi seisoi permannolla, tähti latvassa, oksilla kynttilöitä, kuusenkaramelleja ja suomenlippunauha. Teimme suuren piirin kuusen ympärille, kävelimme kuusen ympärillä ja lauloimme ”joulupuu on rakennettu…”. Ei se piiri niin kovin suuri ollut, kun kaksoset Kirsti ja Kerttu olivat vielä pieniä, mutta isä, äiti ja me kolme isompaa kumminkin. Mutta sitten alkoi tapahtua. Kolinaa kuului eteisestä, ja isä meni avaamaan. Joulupukki siellä kolisteli, turkki nurin, leveäkärkiset pieksut jalassa, koirannahkarukkaset kädessä ja pitkä valkoinen parta. Pukki puhui kuuluvalla äänellä keskustellessaan isän kanssa penkillä istuen. Kyseli, onko kilttejä lapsia. Silloin minua vietiin.
Mummu oli kamarin sängyssä jalkavaivaisena kyljellään, ja minä loikkasin sänkyyn mummun selän taakse piiloon. Oli suora yhteys tuvasta kamariin, kun ovi oli auki. Sieltä oli helppo seurata tilannetta, kun lahjojen jako alkoi: ”Martille, Airille” kuului pukin ääni. Sitten ”Leenalle” ja se olin minä. Koska toinen nimeni Leena oli helppo sanoa, niin oli päätetty, että olen Leena. Kiireesti hakemaan lahjaa, kai sentään kiitin, vaikka niin jännitti. Näin heti paketin päältä, että ei se ole oikea kynä, kun paketti on noin pitkä. Pettymys oli suuri. Revin mummun selän takana paperit pois päältä. Pitkä se oli ja sen takia niin painava. Ja mitä! Ei terää, vaan molemmat päät tasaisia!
Pukin lähdettyä isä vuoli puukolla terän, joka oli puun sisällä. Kyllä se siinä keveni ajan mittaan, vaikka ensin tuntui painavalta. Kaupan tiskipaperiin piirtelin ahkerasti ja tavan takaa piti Airilta lainata teroitinta.
Kun Airi teki koulutehtäviään, sain istua vieressä katselemassa, jos osasin olla häiritsemättä tarkkaa työtä. Airi oli tärkeän näköinen käyttäessään kynää. Jos tuli huono numero laskuvihkoon, hän otti kumin ja pyyhki sen pois. Merkillistä. Joskus, kun Airi oli hyvällä päällä, sain ottaa kynän käteeni. Se oli n. 10-12 cm pitkä ja hyvin teroitettu. Kokeilin ”Keskisuomalaisen” reunaan ja viivaa tuli. Ei saanut painaa, ettei vaan terä katkea.
Kun minäkin halusin oman kynän, niin äiti sanoi, että jos pukki toisi, joulu kun oli lähellä. Siinäpä se! Miten saan ajan siihen asti kulumaan, ja olinko ollut tarpeeksi kiltti. Tontut alkoivat hiiviskellä hämärällä pihalla, kun olin polvillani ikkunan edessä penkillä hämärässä tuvassa ja katselin ulos – Airi ja Martti olivat silloin aina ulkona ja kertoivat sisälle tullessaan, että tonttuja on jo liikkeellä, että he olivat nähneet. Ihmettelin, mikä heitä niin nauratti.
Tuli jouluaatto. Kuusi seisoi permannolla, tähti latvassa, oksilla kynttilöitä, kuusenkaramelleja ja suomenlippunauha. Teimme suuren piirin kuusen ympärille, kävelimme kuusen ympärillä ja lauloimme ”joulupuu on rakennettu…”. Ei se piiri niin kovin suuri ollut, kun kaksoset Kirsti ja Kerttu olivat vielä pieniä, mutta isä, äiti ja me kolme isompaa kumminkin. Mutta sitten alkoi tapahtua. Kolinaa kuului eteisestä, ja isä meni avaamaan. Joulupukki siellä kolisteli, turkki nurin, leveäkärkiset pieksut jalassa, koirannahkarukkaset kädessä ja pitkä valkoinen parta. Pukki puhui kuuluvalla äänellä keskustellessaan isän kanssa penkillä istuen. Kyseli, onko kilttejä lapsia. Silloin minua vietiin.
Mummu oli kamarin sängyssä jalkavaivaisena kyljellään, ja minä loikkasin sänkyyn mummun selän taakse piiloon. Oli suora yhteys tuvasta kamariin, kun ovi oli auki. Sieltä oli helppo seurata tilannetta, kun lahjojen jako alkoi: ”Martille, Airille” kuului pukin ääni. Sitten ”Leenalle” ja se olin minä. Koska toinen nimeni Leena oli helppo sanoa, niin oli päätetty, että olen Leena. Kiireesti hakemaan lahjaa, kai sentään kiitin, vaikka niin jännitti. Näin heti paketin päältä, että ei se ole oikea kynä, kun paketti on noin pitkä. Pettymys oli suuri. Revin mummun selän takana paperit pois päältä. Pitkä se oli ja sen takia niin painava. Ja mitä! Ei terää, vaan molemmat päät tasaisia!
Pukin lähdettyä isä vuoli puukolla terän, joka oli puun sisällä. Kyllä se siinä keveni ajan mittaan, vaikka ensin tuntui painavalta. Kaupan tiskipaperiin piirtelin ahkerasti ja tavan takaa piti Airilta lainata teroitinta.
Aihe
Jukojärvi (Keuruu), Vuorela, joulu, joululahjat, 1930-luku, muistelu, kokemuskerronta, muistot, lapsuus, jouluperinneKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.
Kuvaus
Pirkko Mäntysaari (o.s. Vuorela) muistelee ensimmäistä joululahjaansa Keuruun Jukojärvellä Vuorelassa. Hänen isänsä oli runoilija Einari Vuorelan nuorin veli Viljo Henrik Vuorela.
Julkaisija
Keuruun kaupunginkirjasto