Ajattelen isääni ja äitiäni, jotka ei enää ole elossa ja sitä, kuinka he ovat elämän ottaneet sekä isän ja äidin isää ja äitiä, jotka kaikki olen nähnyt.
Silloin kun näin isänisän, olin vielä nuori enkä hänestä kovinkaan paljon muista. Muistan kumminkin hänen muotonsa - omituista kyllä, hyvinkin tarkkaan - ja että hän oli laihanpuoleinen. Lapsena olimme useasti hänen luonaan Huttulassa. Usein viikkomääriä ja aina silloin, useamman kerran vuodessa perhekutsujen aikaan. Silloin sinne tuli tuttavia ja naapuria sekä kaikki heidän viisi tytärtään ja kaksi poikaansa perheineen. Meitä iloisia lapsenlapsia oli siellä koolla useinkin ehkä kymmenkunta. Tilaisuudet olivat meistä lapsista hyvin mieluisia. Niitä odotettiin ja iloittiin jo aikaa ennen. Eikä kummakaan, kun siellä saatiin isoisän ja -äidin hyvä kohtelu, hyvät ruoat ja kotiinkin tuomiset.
Kun vierailu kesti pari päivää niin, että siellä oltiin yö eli kaksikin ja kun oli paljon vieraita eikä tilat riittäneet, niin meillen lapsille tehtiin pitkä tila lattialle. Muistan, kuinka isoäiti kerran katsellessaan meitä nukkumaan mennessä sanoi: ”Pitäs lukeman, ovatko kaikki?” Muistan, että en hänen leikkisanoistaan pitänyt. En tienny miksi, vaan olin siitä surullinen kenenkään huomaamatta.
Näissä kestilöissä en millonkaan muista käytetyn muita juomia kuin (viiniä?) ja kotitekosta olutta. Mitä kuulin isoisästäni, niin piti hänen olleen hyvin raittiin miehen. Ei koskaan humalassa, vaikka seurassa tekikin totin. Wanhempana olen tullu ymmärtämään, että, että hän on ollu tovereiltaan hyvin pitetty, iloinen ja puhelias.
Olin Huttulassa silloinkin, kun hän sairasti kuolintautiaan, joka ei ollut pitkä. Hän sanoi isoäidille: ”Esi-isäni ovat kuolleet kennenkään näkemättä. Kuinka nyt minun käynee, kun rupesin näin sairastelemaan.” Hänen kuolemaansa ei myös kukaan nähny, vaikka isoäiti makas samassa sängyssä. Vaan sillon juuri nukku niin raskaasti, ettei mitään tienny.
Muistan tarkkaan, kun hänet sukulaisten ja tuttavien saapuvilla ollessa pantiin arkkuun. Suureen tupaan tuotiin minusta omituinen, suuri, musta kirstu. Isoisä tuotiin huoneesta pihan syrjästä ja pantiin kirstuun. Heta, isoisän veljen leski, pani kirstun pohjalle minttuja. Kirstuun pantua veisattiin virsiä. Vähän ajan kuluttua virttä veisatessa lähdettiin häntä viemään kirkolle. Isä ja minä olimme saattamassa. Se oli oikein kolea ilma. Olin silloin, nyt ottaessani selvää, 8-vuotias. En muista, olinko ennemmin kulkenu sen matkan Huttulasta kirkolle. Siltä matkalta on kumminkin ensimmäiset muistoni tiestä, mäkilöistä ja metsistä. Wielä nytkin samaa tietä kulkiessani, muistan joitain paikkoja, minkälainen metsä silloin oli. Yötä olimme Klakilla Keuruun kirkolla ja minä näin piirrettyjä ihmisen kuvia, jotka oli minusta ihmeellisiä ihmisten töiksi ja sain halun yrittää ja tehdä samanlaisia.
Mutta se pitkä elämän ikä, viisikymmentä vuotta - Ai, se on mennyt niin sukkelaan. Minä en ole vielä eläny. Olen vasta kun alussa, jota se ehkä tulee olemaankin loppuun asti.
Juho Ulrik Ampiala kuoli 22.3.1921 viidenkymmenen neljän vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä. Hänen isänsä oli Huttulan Juho Mikonpojan poika, joka meni Ampialaan vävyks. Äiti oli Ampialan Samulin tytär Kustaava. 1890-luvulla he muuttivat Huttulaan ja Ampiala jäi Alfred-pojalle.
Silloin kun näin isänisän, olin vielä nuori enkä hänestä kovinkaan paljon muista. Muistan kumminkin hänen muotonsa - omituista kyllä, hyvinkin tarkkaan - ja että hän oli laihanpuoleinen. Lapsena olimme useasti hänen luonaan Huttulassa. Usein viikkomääriä ja aina silloin, useamman kerran vuodessa perhekutsujen aikaan. Silloin sinne tuli tuttavia ja naapuria sekä kaikki heidän viisi tytärtään ja kaksi poikaansa perheineen. Meitä iloisia lapsenlapsia oli siellä koolla useinkin ehkä kymmenkunta. Tilaisuudet olivat meistä lapsista hyvin mieluisia. Niitä odotettiin ja iloittiin jo aikaa ennen. Eikä kummakaan, kun siellä saatiin isoisän ja -äidin hyvä kohtelu, hyvät ruoat ja kotiinkin tuomiset.
Kun vierailu kesti pari päivää niin, että siellä oltiin yö eli kaksikin ja kun oli paljon vieraita eikä tilat riittäneet, niin meillen lapsille tehtiin pitkä tila lattialle. Muistan, kuinka isoäiti kerran katsellessaan meitä nukkumaan mennessä sanoi: ”Pitäs lukeman, ovatko kaikki?” Muistan, että en hänen leikkisanoistaan pitänyt. En tienny miksi, vaan olin siitä surullinen kenenkään huomaamatta.
Näissä kestilöissä en millonkaan muista käytetyn muita juomia kuin (viiniä?) ja kotitekosta olutta. Mitä kuulin isoisästäni, niin piti hänen olleen hyvin raittiin miehen. Ei koskaan humalassa, vaikka seurassa tekikin totin. Wanhempana olen tullu ymmärtämään, että, että hän on ollu tovereiltaan hyvin pitetty, iloinen ja puhelias.
Olin Huttulassa silloinkin, kun hän sairasti kuolintautiaan, joka ei ollut pitkä. Hän sanoi isoäidille: ”Esi-isäni ovat kuolleet kennenkään näkemättä. Kuinka nyt minun käynee, kun rupesin näin sairastelemaan.” Hänen kuolemaansa ei myös kukaan nähny, vaikka isoäiti makas samassa sängyssä. Vaan sillon juuri nukku niin raskaasti, ettei mitään tienny.
Muistan tarkkaan, kun hänet sukulaisten ja tuttavien saapuvilla ollessa pantiin arkkuun. Suureen tupaan tuotiin minusta omituinen, suuri, musta kirstu. Isoisä tuotiin huoneesta pihan syrjästä ja pantiin kirstuun. Heta, isoisän veljen leski, pani kirstun pohjalle minttuja. Kirstuun pantua veisattiin virsiä. Vähän ajan kuluttua virttä veisatessa lähdettiin häntä viemään kirkolle. Isä ja minä olimme saattamassa. Se oli oikein kolea ilma. Olin silloin, nyt ottaessani selvää, 8-vuotias. En muista, olinko ennemmin kulkenu sen matkan Huttulasta kirkolle. Siltä matkalta on kumminkin ensimmäiset muistoni tiestä, mäkilöistä ja metsistä. Wielä nytkin samaa tietä kulkiessani, muistan joitain paikkoja, minkälainen metsä silloin oli. Yötä olimme Klakilla Keuruun kirkolla ja minä näin piirrettyjä ihmisen kuvia, jotka oli minusta ihmeellisiä ihmisten töiksi ja sain halun yrittää ja tehdä samanlaisia.
Mutta se pitkä elämän ikä, viisikymmentä vuotta - Ai, se on mennyt niin sukkelaan. Minä en ole vielä eläny. Olen vasta kun alussa, jota se ehkä tulee olemaankin loppuun asti.
Juho Ulrik Ampiala kuoli 22.3.1921 viidenkymmenen neljän vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä. Hänen isänsä oli Huttulan Juho Mikonpojan poika, joka meni Ampialaan vävyks. Äiti oli Ampialan Samulin tytär Kustaava. 1890-luvulla he muuttivat Huttulaan ja Ampiala jäi Alfred-pojalle.
Kuvaus
Juho Ulrik Ampialan kertoo lapsuusmuistojaan isovanhemmista ja heidän kodissaan viettämästään ajasta.