Risteysasema Haapamäellä tärkein kulkuneuvo oli tietenkin juna. 1960-luvulla matka Haapamäeltä Jyväskylään kesti puolitoista tuntia. Junien pysäkkejä oli paljon enemmän kuin nykyään ja vuorojakin oli paljon. Esimerkiksi Keuruun ja Haapamäen väliltä kyytiin pääsi Tiusalasta ja Notkolasta. Junavuoroja oli niin paljon, että junalla pystyi myös käymään töissä Keuruulla. 1960-luvulla eräs kätilö oli aina tiettyyn aikaan palaamassa junalla töistä Keuruun sairaalasta Haapamäelle kotiinsa. Usein töistä lähtö viivästyi ja junalle tuli kiire. Keuruun asemalla asemamies tapasi aina kysyä, että onko kätilö jo kyydissä, ennen kuin päästi junan lähtemään.
Rautatieläisille junalla matkustaminen oli järkevää myös siksi, että työntekijä perheineen sai vapaalippuja käyttöönsä. Osa lipuista oli tarkoitettu pitkille matkoille, osa lyhyemmille, esim. matkalle Haapamäeltä Jyväskylään. Rautatieläisten lesket saivat kulkea ilmaiseksi rautateillä lopun elämäänsä, samoin kuin eläkkeelle päässeet rautatieläiset. Myös rahti kulki vapaalippulaisilla rautatiellä ilmaiseksi. Joskus tuotiin laatikkokaupalla omenoita Toijalasta tai kokonainen muuttokuorma Haapamäelle. Junalla pääsi vaikka tansseihin Kassinharjulle, kun jäi Kalettoman pysäkillä pois.
Rautatieläisperheet matkustelivatkin paljon ja monet Suomen paikkakunnat tulivat tutuksi jo lapsille. Sodan jälkeen 1950-luvulla Haapamäeltä mentiin vapaalipuilla Tornioon ja siitä lättähatulla Ruotsin puolelle ostamaan sakariinia, voita, sokeria, kahvia ja kaakaota. Kerran kolme tyttöä, joista vanhin oli yhdentoista vuoden ikäinen, lähetettiin keskenään Haapamäeltä Haaparantaan ostoksille. Ostamaan mentiin teräksistä kahvipannua ja nuken vaunuja. Takaisin Suomen puolelle tullessa tullimies kysyi, että mitä tuotavaa on. Nuorimman tytön kohdalle tullessa tullimies kysyi, että mitäs tällä on repussa. Tyttö vastasi siihen reippaasti, että eväät!
Junalla oli mukava matkustaa, niissä oli hienot ravintolavaunut ja niistä sai ostaa herkullista syötävää. Vaunuissa kierteli myös junamyyjiä, usein tyttöjä, jotka kauppasivat lehtiä ja syötävää. Haapamäellä junamyyjiä palkkasi Uuno Schultz.
Linja-autoliikenne alkoi 1930-luvulla. Nils Björkvistin vuoro kulki Virroilta Ylä-Kolkin kautta Pihlajavedelle, Haapamäelle ja Keuruulle. Pohjaslahdelta kulki Björkvistillä koululaisia Riihon kautta Haapamäelle kouluun. 1950-luvulla tulivat postiautot, joiden reitit kattoivat hyvin haja-asutusalueita. Postiautot kuljettivat postin ja matkustajien lisäksi sanomalehtinippuja heittolaatikoihin. Jakelu tapahtui kirjaimellisesti heittämällä, kun kuski vain vähän hidasti heittolaatikon kohdalla ja apumies viskasi nipun laatikkoon. Menihän se joskus ohikin ja joskus rikkoontui heittolaatikon takaseinä.
Linja-auton takana oli koukut, joihin saattoi laittaa polkupyörän kulkemaan matkassa mukana. Niinpä Pihlajavedeltäkin oli helppo viedä linja-autolla pyörä korjattavaksi Jaunin pajalle Haapamäelle. Korjattu pyörä oli hyvä ajaa takaisin kotiin. Polkupyörät olivat kalliita, eikä niitä niin vain ostettu. Sota-aikana joutui luovuttamaan kahdesta pyörästä toisen valtiolle. Kesällä 1956 eräs nuori mies paiskoi hommia Haapamäen sahalla kaksi ja puoli kuukautta, ja palkalla sai ostettua Tampereelta polkupyörän ja valeturkin. Haapamäellä pyöriä sai ostaa Artturi Myllymäeltä ja Jaunilta, jolla oli oma pyörämerkkikin, nimeltään Liito.
Polkupyörällä pystyi hyvin kuljettamaan isoakin perhettä. Yksi lapsista istui edessä lastenistuimessa, yksi tangolla ja kaksi tarakalla. Ja kyllä pyöränsarviin sai vielä kaksi kassiakin. Näin isä pystyi hyvin kuljettamaan perheensä Kitulanmäeltä Simsiöön sukuloimaan.
Pyöräilyn opettelu oli usein vaikeaa, koska lapsetkin opettelivat ajamaan aikuisten polkupyörällä. Miljoonatalon lähellä oli pieni mäentapainen, josta alas laskemalla sai hyvät vauhdit. Ajo ei heti onnistunut, ja niinpä pyörä ja kuljettaja kaatuivat naapurin rouvan kukkapenkkiin. Rouva ei hyvällä katsonut katkeilleita kehäkukkiaan ja taisi tulla moitteitakin. Kerran harjoittelevan pyöräilijän tielle sattui samoilla seuduilla kävellen matkaa tekevä Ilmari Heinonen. Pieni pyöräilijä huusi kyllä : "Pois ukko alta", mutta törmäyshän siinä tuli.
Taksiautoilijoita oli Haapamäellä useita ja taksia käytettiinkin paljon, koska harvalla oli omaa autoa. Asemalla oli junan tuloaikoihin pitkä rivi takseja. 1950-60-luvuilla takseista suuri osa oli itäautoja, kuten Volgia, paitsi Viktor Ohra-aholla oli aina länsiauto. Hän oli ajanut taksia 1930-luvulta asti. Helmikuussa 1955 Viktor Ohra-aho sai erityisen tehtävän, sillä hän sai kuljettaa taksillaan Armi Kuuselan Haapamäeltä Jyväskylään. Armi ja puoliso Virgilio Hilario olivat Äitien Apu Ry:n näyttelyjunassa kiertämässä Suomea ja Haapamäki oli yksi junan monista pysähdyspaikoista.
Taksia tarvittiin monesti palkkapäivän jälkeen, kun oli aihetta juhlaan. 1950-luvulla sattui kerran niin, että taksi oli kyydinnyt porukkaa ja kuski oli poikennut ajon lomassa toimittamaan asiaa Hinkkaseen. Joku kyytiläisistä oli sitten odotellessa vapauttanut Popedan käsijarrun ja se lähti valumaan alamäkeä alas porukka kyydissään. Kolinalla se sitten törmäsi isoon kiveen, ja se matkanteko loppui siihen.
Tavaraa rahdattiin ennen hevosella Haapamäen asemalle ja vaikkapa osuuskaupasta kotiin asiakkaille. Vähitellen hevoskuljetukset siirtyivät kuorma-autojen hoidettavaksi ja monesta hevosmiehestä tuli kuorma-autonkuljettajia. 1930-luvun lopun kuorma-autoilijoiden kalusto ja siten liiketoimet kokivat kovia, kun autot vietiin sotaan, eivätkä ne sieltä ehjinä palanneet.
Ennen henkilöautojen valtakautta moottoripyörä oli oiva kulkuneuvo huonoilla teillä. Talvella moottoripyörään laitettiin sukset, jolloin se vakaa ajaa. Moottoripyöräilijöillä oli nahkainen ajolakki päässä ja kasvojen edessä tuulenhalkojana tötterö. Moottoripyörä oli metsätyönjohtajille kätevä kulkupeli ja saattoi sillä viedä myös tyttöjä tansseihin.
Kysymyksiä keskustelun tueksi.
1. Millaisia ”menopelejä”, kulkuneuvoja, tarinassa kuvaillaan?
2. Tarinassa puhutaan, miten ennen opeteltiin ajamaan polkupyörällä. Muistele, miten itse opettelit ajamaan.
3. Millainen junan merkitys on ollut ennen vanhaan Keurusseudulla?
4. Millaisia etuja oli rautatieläisillä ja heidän perheillään?
5. Mitä tarinassa kerrotaan takseista? Eroaako se jotenkin nykyisestä taksin käytöstä?
Rautatieläisille junalla matkustaminen oli järkevää myös siksi, että työntekijä perheineen sai vapaalippuja käyttöönsä. Osa lipuista oli tarkoitettu pitkille matkoille, osa lyhyemmille, esim. matkalle Haapamäeltä Jyväskylään. Rautatieläisten lesket saivat kulkea ilmaiseksi rautateillä lopun elämäänsä, samoin kuin eläkkeelle päässeet rautatieläiset. Myös rahti kulki vapaalippulaisilla rautatiellä ilmaiseksi. Joskus tuotiin laatikkokaupalla omenoita Toijalasta tai kokonainen muuttokuorma Haapamäelle. Junalla pääsi vaikka tansseihin Kassinharjulle, kun jäi Kalettoman pysäkillä pois.
Rautatieläisperheet matkustelivatkin paljon ja monet Suomen paikkakunnat tulivat tutuksi jo lapsille. Sodan jälkeen 1950-luvulla Haapamäeltä mentiin vapaalipuilla Tornioon ja siitä lättähatulla Ruotsin puolelle ostamaan sakariinia, voita, sokeria, kahvia ja kaakaota. Kerran kolme tyttöä, joista vanhin oli yhdentoista vuoden ikäinen, lähetettiin keskenään Haapamäeltä Haaparantaan ostoksille. Ostamaan mentiin teräksistä kahvipannua ja nuken vaunuja. Takaisin Suomen puolelle tullessa tullimies kysyi, että mitä tuotavaa on. Nuorimman tytön kohdalle tullessa tullimies kysyi, että mitäs tällä on repussa. Tyttö vastasi siihen reippaasti, että eväät!
Junalla oli mukava matkustaa, niissä oli hienot ravintolavaunut ja niistä sai ostaa herkullista syötävää. Vaunuissa kierteli myös junamyyjiä, usein tyttöjä, jotka kauppasivat lehtiä ja syötävää. Haapamäellä junamyyjiä palkkasi Uuno Schultz.
Linja-autoliikenne alkoi 1930-luvulla. Nils Björkvistin vuoro kulki Virroilta Ylä-Kolkin kautta Pihlajavedelle, Haapamäelle ja Keuruulle. Pohjaslahdelta kulki Björkvistillä koululaisia Riihon kautta Haapamäelle kouluun. 1950-luvulla tulivat postiautot, joiden reitit kattoivat hyvin haja-asutusalueita. Postiautot kuljettivat postin ja matkustajien lisäksi sanomalehtinippuja heittolaatikoihin. Jakelu tapahtui kirjaimellisesti heittämällä, kun kuski vain vähän hidasti heittolaatikon kohdalla ja apumies viskasi nipun laatikkoon. Menihän se joskus ohikin ja joskus rikkoontui heittolaatikon takaseinä.
Linja-auton takana oli koukut, joihin saattoi laittaa polkupyörän kulkemaan matkassa mukana. Niinpä Pihlajavedeltäkin oli helppo viedä linja-autolla pyörä korjattavaksi Jaunin pajalle Haapamäelle. Korjattu pyörä oli hyvä ajaa takaisin kotiin. Polkupyörät olivat kalliita, eikä niitä niin vain ostettu. Sota-aikana joutui luovuttamaan kahdesta pyörästä toisen valtiolle. Kesällä 1956 eräs nuori mies paiskoi hommia Haapamäen sahalla kaksi ja puoli kuukautta, ja palkalla sai ostettua Tampereelta polkupyörän ja valeturkin. Haapamäellä pyöriä sai ostaa Artturi Myllymäeltä ja Jaunilta, jolla oli oma pyörämerkkikin, nimeltään Liito.
Polkupyörällä pystyi hyvin kuljettamaan isoakin perhettä. Yksi lapsista istui edessä lastenistuimessa, yksi tangolla ja kaksi tarakalla. Ja kyllä pyöränsarviin sai vielä kaksi kassiakin. Näin isä pystyi hyvin kuljettamaan perheensä Kitulanmäeltä Simsiöön sukuloimaan.
Pyöräilyn opettelu oli usein vaikeaa, koska lapsetkin opettelivat ajamaan aikuisten polkupyörällä. Miljoonatalon lähellä oli pieni mäentapainen, josta alas laskemalla sai hyvät vauhdit. Ajo ei heti onnistunut, ja niinpä pyörä ja kuljettaja kaatuivat naapurin rouvan kukkapenkkiin. Rouva ei hyvällä katsonut katkeilleita kehäkukkiaan ja taisi tulla moitteitakin. Kerran harjoittelevan pyöräilijän tielle sattui samoilla seuduilla kävellen matkaa tekevä Ilmari Heinonen. Pieni pyöräilijä huusi kyllä : "Pois ukko alta", mutta törmäyshän siinä tuli.
Taksiautoilijoita oli Haapamäellä useita ja taksia käytettiinkin paljon, koska harvalla oli omaa autoa. Asemalla oli junan tuloaikoihin pitkä rivi takseja. 1950-60-luvuilla takseista suuri osa oli itäautoja, kuten Volgia, paitsi Viktor Ohra-aholla oli aina länsiauto. Hän oli ajanut taksia 1930-luvulta asti. Helmikuussa 1955 Viktor Ohra-aho sai erityisen tehtävän, sillä hän sai kuljettaa taksillaan Armi Kuuselan Haapamäeltä Jyväskylään. Armi ja puoliso Virgilio Hilario olivat Äitien Apu Ry:n näyttelyjunassa kiertämässä Suomea ja Haapamäki oli yksi junan monista pysähdyspaikoista.
Taksia tarvittiin monesti palkkapäivän jälkeen, kun oli aihetta juhlaan. 1950-luvulla sattui kerran niin, että taksi oli kyydinnyt porukkaa ja kuski oli poikennut ajon lomassa toimittamaan asiaa Hinkkaseen. Joku kyytiläisistä oli sitten odotellessa vapauttanut Popedan käsijarrun ja se lähti valumaan alamäkeä alas porukka kyydissään. Kolinalla se sitten törmäsi isoon kiveen, ja se matkanteko loppui siihen.
Tavaraa rahdattiin ennen hevosella Haapamäen asemalle ja vaikkapa osuuskaupasta kotiin asiakkaille. Vähitellen hevoskuljetukset siirtyivät kuorma-autojen hoidettavaksi ja monesta hevosmiehestä tuli kuorma-autonkuljettajia. 1930-luvun lopun kuorma-autoilijoiden kalusto ja siten liiketoimet kokivat kovia, kun autot vietiin sotaan, eivätkä ne sieltä ehjinä palanneet.
Ennen henkilöautojen valtakautta moottoripyörä oli oiva kulkuneuvo huonoilla teillä. Talvella moottoripyörään laitettiin sukset, jolloin se vakaa ajaa. Moottoripyöräilijöillä oli nahkainen ajolakki päässä ja kasvojen edessä tuulenhalkojana tötterö. Moottoripyörä oli metsätyönjohtajille kätevä kulkupeli ja saattoi sillä viedä myös tyttöjä tansseihin.
Kysymyksiä keskustelun tueksi.
1. Millaisia ”menopelejä”, kulkuneuvoja, tarinassa kuvaillaan?
2. Tarinassa puhutaan, miten ennen opeteltiin ajamaan polkupyörällä. Muistele, miten itse opettelit ajamaan.
3. Millainen junan merkitys on ollut ennen vanhaan Keurusseudulla?
4. Millaisia etuja oli rautatieläisillä ja heidän perheillään?
5. Mitä tarinassa kerrotaan takseista? Eroaako se jotenkin nykyisestä taksin käytöstä?
Aihe
rautatieliikenne, rautatieläiset, Keuruu -- Haapamäki, polkupyörät, pyöräily, moottoriajoneuvot, taksitKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.
Kuvaus
Haapamäen muistelupiiriläiset kertovat muistojaan Haapamäen liikenteestä, matkustamisesta ja erilaisista menopeleistä junista polkupyöriin 1930-luvulta 1960-luvulle.
Tekijä
Julkaisija
Keuruun kaupunginkirjasto