Aihe
Keuruu, Keuruu -- Liukko, Keuruu -- Häkkinen, Keuruu -- Valkeeniemi, saaret, veneily, maatalous, puunhankinta, hakkuut, koulunkäynti, tanssitKlikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.
Kuvaus
Tekijä
Julkaisija
Keuruun kaupunginkirjasto
Mistä on kyse?
Keuruulla on vakituista saariasutusta ollut ainakin Keurusselän saarissa aina 1980-1990 lukujen taitteeseen saakka, jolloin asukkaat muuttivat Häkkisen Hulpionsaaresta Keuruulle ja Palosaaresta Mänttään. Kesäksi toki palattiin kotisaarelle myöhemminkin. Näiden lisäksi asuttuja saaria ovat olleet Korpisensaari Valkeeniemessä, Selkisaari ja Lehtosaari Liukossa sekä Autionsaari ja Hevossaari Häkkisessä.
Tilat olivat maanviljelystiloja, joilla elanto saatiin muutaman lehmän maidonmyynnistä ja metsätöistä. Hankintahakkuilta saatu puutavara pystyttiin kuljettamaan jääteitä pitkin mantereella sijaitseville puutavaralaaneille, joita oli ainakin länsirannalla Valkeeniemessä Kettulan rannassa ja itärannalla Ala-Häkkisessä rannassa. Riistaa metsästämällä ja kalastusta harjoittamalla saatiin ruokaa pöytää ja riittipä siitä välillä toisillekin myytäväksi kauppoihin ja alueen toreille.
Järveä ei koettu ennen erottavana tekijänä, vaan yhdistävänä väylänä. Veneliikenne oli vilkasta kesäisin. Viikonloppuisin keskustoissa asuvat perheet viettivät vapaa-aikaa veneillen ja leireillen. Telttoja ja nuotiota ilmestyi hiekkarannoille ja kallioille. Saarten lapset saivat leikkikavereita retkeilijöistä, jotka saattoivat poiketa ostamaan maatiloilta maitoa, perunoita ja kananmunia. Puutavaranuitot työllistivät niin vesillä kuin mantereellakin väkeä. Miehet hoitivat hakkuut, lähikuljetuksen ja uiton; naiset muonituksen metsäkämpillä ja taloissa.
Jäiden tullen päästiin liikkumaan luistimilla ja potkukelkoilla. Häkkisen Harjulinnaan tultiin tansseihin syystalvella usein järven yli Valkeeniemestä ja Kettulasta jopa polkupyörillä. Jäiden vahvistuttua kulku onnistui hevosreellä, traktoreilla ja autoilla. Järven yli käytiin naapurikylissä koulussa, kirjastossa ja äänestyspaikoilla. Kelirikkoaika keväisin ja syksyisin toi haasteita paitsi maidonkuljetukseen, niin myös koulukuljetuksiin. Silloin kuljettiin salmien läpi, jotta vesimatkaa tulisi mahdollisimman lyhyesti. Pitkillä uittokekseillä tehtiin reikiä jäähän, jotta jää vahvistuisi. Keväällä puolestaan kylvettiin jäälle tuhkaa sulamisen jouduttamiseksi.
Soutamisen taito piti osata jo pienenä. Erään perheen tytär kertookin: ”Soutamaan opettelin jo alle kouluikäisenä siten, että vene oli kiinnitetty rantakoivuun pitkällä köydellä, mikä mahdollisti puoliympyrän soutamisen edestakaisin. Jo toiseksi kouluvuodeksi isä teki minulle oman siron soutuveneen, jolla sitten soudin koulu- ja muut omat matkani.”
Ainakin Palosaaresta koululaiset olivat kelirikkoaikaan kotikortteerissa mantereen puolen sukulaisilla tai tuttavilla. Esimerkiksi Ranta-Häkkisessä oli 1970-luvulla Palosaaresta Kaukasen perheen nuorin lapsi kortteerissa. Isot veljet kävivät kansalaiskoulua Keuruulla ja olivat majoitettuina kirkonkylässä kivikoulun yläkerrassa.
Soutaen tai reellä, myöhemmin moottoriveneellä tuotiin ostokset Mäntästä tai Keuruulta kotirantaan. Synnyttämään lähdettiin moottoriveneellä vielä 1950-luvulla. Kirkkovenekulttuuri päättyi laivaliikenteen myötä 1900-luvun alussa, jonka jälkeen sanan kuuloon lähdettiin laivoilla ja myöhemmin omilla moottoriveneillä tai teitä myöten. Rantojen väki tiesi ja tunsi kulkureitit ja vaaranpaikat.
Maatilojen karja mantereeltakin laidunsi saarissa. Jotkut niistä ovat saaneet nimensä laidunnuksen mukaan, kuten Lamposaari ja Hevossaari. Nuorkarjaa, hevosia ja lampaita saattoi viettää koko kesän saarissa laiduntaen metsissä ja luonnonniityillä. Oma lukunsa oli, kun saaritilan lehmää tai hevosta piti käyttää astutuksella. Silloin eläin piti uittaa veneen vierellä tai kuljettaa lautalla mantereelle ja takaisin.
Saarten asukkaat elivät ennen vanhaan pitkälti omavaraistaloudessa, joten kädentaidot olivat tarpeen. Hulpionsaaressa asui seppä ja valuri Otto Hulpio, joka teki erinomaisia messinki- ja teräsluistimia. Hän valoi myös kulkusia hevosten setolkkoihin, aisoihin ja kaularemmeihin. Huveihinkin löytyi soittajia, sillä Palosaaresta olivat kotoisin kuulut Kaukasen soittajaveljekset Lasse ja Bruuno.
Tilat olivat maanviljelystiloja, joilla elanto saatiin muutaman lehmän maidonmyynnistä ja metsätöistä. Hankintahakkuilta saatu puutavara pystyttiin kuljettamaan jääteitä pitkin mantereella sijaitseville puutavaralaaneille, joita oli ainakin länsirannalla Valkeeniemessä Kettulan rannassa ja itärannalla Ala-Häkkisessä rannassa. Riistaa metsästämällä ja kalastusta harjoittamalla saatiin ruokaa pöytää ja riittipä siitä välillä toisillekin myytäväksi kauppoihin ja alueen toreille.
Järveä ei koettu ennen erottavana tekijänä, vaan yhdistävänä väylänä. Veneliikenne oli vilkasta kesäisin. Viikonloppuisin keskustoissa asuvat perheet viettivät vapaa-aikaa veneillen ja leireillen. Telttoja ja nuotiota ilmestyi hiekkarannoille ja kallioille. Saarten lapset saivat leikkikavereita retkeilijöistä, jotka saattoivat poiketa ostamaan maatiloilta maitoa, perunoita ja kananmunia. Puutavaranuitot työllistivät niin vesillä kuin mantereellakin väkeä. Miehet hoitivat hakkuut, lähikuljetuksen ja uiton; naiset muonituksen metsäkämpillä ja taloissa.
Jäiden tullen päästiin liikkumaan luistimilla ja potkukelkoilla. Häkkisen Harjulinnaan tultiin tansseihin syystalvella usein järven yli Valkeeniemestä ja Kettulasta jopa polkupyörillä. Jäiden vahvistuttua kulku onnistui hevosreellä, traktoreilla ja autoilla. Järven yli käytiin naapurikylissä koulussa, kirjastossa ja äänestyspaikoilla. Kelirikkoaika keväisin ja syksyisin toi haasteita paitsi maidonkuljetukseen, niin myös koulukuljetuksiin. Silloin kuljettiin salmien läpi, jotta vesimatkaa tulisi mahdollisimman lyhyesti. Pitkillä uittokekseillä tehtiin reikiä jäähän, jotta jää vahvistuisi. Keväällä puolestaan kylvettiin jäälle tuhkaa sulamisen jouduttamiseksi.
Soutamisen taito piti osata jo pienenä. Erään perheen tytär kertookin: ”Soutamaan opettelin jo alle kouluikäisenä siten, että vene oli kiinnitetty rantakoivuun pitkällä köydellä, mikä mahdollisti puoliympyrän soutamisen edestakaisin. Jo toiseksi kouluvuodeksi isä teki minulle oman siron soutuveneen, jolla sitten soudin koulu- ja muut omat matkani.”
Ainakin Palosaaresta koululaiset olivat kelirikkoaikaan kotikortteerissa mantereen puolen sukulaisilla tai tuttavilla. Esimerkiksi Ranta-Häkkisessä oli 1970-luvulla Palosaaresta Kaukasen perheen nuorin lapsi kortteerissa. Isot veljet kävivät kansalaiskoulua Keuruulla ja olivat majoitettuina kirkonkylässä kivikoulun yläkerrassa.
Soutaen tai reellä, myöhemmin moottoriveneellä tuotiin ostokset Mäntästä tai Keuruulta kotirantaan. Synnyttämään lähdettiin moottoriveneellä vielä 1950-luvulla. Kirkkovenekulttuuri päättyi laivaliikenteen myötä 1900-luvun alussa, jonka jälkeen sanan kuuloon lähdettiin laivoilla ja myöhemmin omilla moottoriveneillä tai teitä myöten. Rantojen väki tiesi ja tunsi kulkureitit ja vaaranpaikat.
Maatilojen karja mantereeltakin laidunsi saarissa. Jotkut niistä ovat saaneet nimensä laidunnuksen mukaan, kuten Lamposaari ja Hevossaari. Nuorkarjaa, hevosia ja lampaita saattoi viettää koko kesän saarissa laiduntaen metsissä ja luonnonniityillä. Oma lukunsa oli, kun saaritilan lehmää tai hevosta piti käyttää astutuksella. Silloin eläin piti uittaa veneen vierellä tai kuljettaa lautalla mantereelle ja takaisin.
Saarten asukkaat elivät ennen vanhaan pitkälti omavaraistaloudessa, joten kädentaidot olivat tarpeen. Hulpionsaaressa asui seppä ja valuri Otto Hulpio, joka teki erinomaisia messinki- ja teräsluistimia. Hän valoi myös kulkusia hevosten setolkkoihin, aisoihin ja kaularemmeihin. Huveihinkin löytyi soittajia, sillä Palosaaresta olivat kotoisin kuulut Kaukasen soittajaveljekset Lasse ja Bruuno.