Muisteluksia Ampialasta 1860-luvulta

Ajatuksissani olin mennyt pitkälle, nytkin askel askelelta aina elämäni alkuun. En näe ainoastaan itseäni, minkälainen olin ollut, vaan myöskin kaikki ihmiset ja minkä kanssa olen ollu tekemisissä. Kaikki on minulla selvänä edessäni yhdellä kertaa. Omani ja muiden hyvät ja pahat siunauksineen ja tuomioineen oman elämäni alusta asti.

Ensimmäisiä muistojani lapsuudesta on huonekalut Ampialassa, jossa olin. Äidin tiesin olevan ja se tuntu, kun olis aina ollu ja oltava minun tähteni. Hänessä ei ollu mitään uutta, mikä olisi kiinnittänyt huomiotani ja jäänyt mieleen. Ensimmäinen kerta, kun muistan äidin paremmin, seisoi hän lattialla ja oli huolissaan kerjäläisten paljoudesta ja niiden onnettomasta tilasta.

Tuntuu kuin muistasin äidin ainoastaan surun kohdatessa. Huomiotani on kiinnittänyt äidin surut siihen määrin, että on hän niistä hetkistä mieleeni jääny. Toinenkin ensimmäisiä muistojani äidistä on. Oli sunnuntai-ilta. Minä makasin sängyssä, josta näin äidin oven luona hyvin pelästyneen näköisenä. Ikään kuin kuuntelevan ja tahtovan mennä ulos, jota ei kumminkaan tehny. Hyvin muistan, kuinka äiti oli hätäisen ja pelästyneen näköinen. Kohta tuli isä ja istui tuolille. Äiti riisu siltä takin ja paidan pois, jolloin näin isässä useita verta vuotavia haavoja, joita äiti sitoi. Muistan hyvin vielä äidin ja Isän katseen toisiinsa. Tämä on ensimmäinen muistoni isästä. En tiedä, luuliko isä ja äiti olleen minun nukuksissa, vaan eivät ainakaan minusta mitään välittäneet. Tämä tapaus jäi mieleeni, siitä enempää kuulematta tai kyselemättä keltään. Olin jo koko suuri, kun kuulin syrjästä erään siitä kertovan toisille, kuinka Rahkais-Hermanni (Rahikainen?) oli tullu humalassa tupaan ja kuinka isä oli menny sitä ulos ajamaan, jolloin sai häneltä puukoniskuja.

Isän ja äidin muistan myös silloin, kun ensimmäinen lamppu ostettiin. Olinkin jo sillon koko suuri, veljiänihän oli sillon jo Alfred ja ehkä jo Albinkin. Kuulin, kun isä kerto palatessaan äidille lampusta, jonka oli nähny ja esitti sen ostamista. Muistan hyvin, kuinka isä seuraavalta matkalta tultuaan laski paketin ja pullon piironkin päälle. Ei vielä ollu pimeäkään, kun isä otti lampun esille ja kaato siihen pullosta öljyä. Muistan, kuinka se kaikki oli ihmeellistä ja äiti kysy, mitä se pullossa on. Isä sano sitä tarvittavan ja että se juuri palaa. Kun lamppu oli kunnossa, sytytti isä siihen tulen, jota kaikki ihmetellen katsoimme. Myöhemmällä kävi kaikki talon väet sitä katsomassa sekä monena iltana ihmisiä kylästäkin.

Lampun palamisesta muistan vielä erään yön, kuinka isä lähtiessään äidin kanssa Rahikkalaan tanssiloihin pani lampun korkealle seinään palamaan luullen minun ja veljeni nukkuvan. En nukkunu pitkään aikaan, enkä itkeny, vaikka mieleni oli hyvin paha. Käsitin, ettei äiti ja isä tehny siinnä oikeen jättäessään meidät yksin tanssien takia.

Äidin muistan nuoren näköisenä, vaan isä ei minusta ollut aikasemmin nuoremman näköinen kuin sitten myöhemminkään. Sofia-tädin muistan tyttönä ollessaan ja kun meni naimisiin Aleksin kanssa. Isoäidin, äidinäidin muistan hyvin sekä äidin isän ja heidän huoneensa. Porstuan pohjakamari, jossa he asuivat, ei ollut suuri. Oikealla ovipielinurkassa oli uuni ja samalla puolen sivuseinällä isoäidin sänky, jonka pääty oli ulkoseinää vasten. Isoisän sänky oli samansuuntaisesti vasemmalla seinällä, jalkapuoli kiinni oviseinään. Molemmat sängyt oli samanlaiset, joissa seinänpuoleisella sivulla ja molemmissa päissä oli puolta metriä korkeat, litteät puulastat ja kaidepuu niiden päällä. Tuolit olivat samantapaisia ja koko kalusto maalattu vihertäväksi. Huoneen ikkuna oli vastapäätä ovea ja sen edessä pöytä. Wasemmalla seinällä isoisän sängystä ulkoseinään päin ja sivu kiini ulkoseinässä oli iso kaappi, missä alaalla oli kaksi ovea keskellä, pöydäksi kääntyvä lahvi ja yläosassa myös kaksi ovea. Kaikki huonekalut oli maalattu kellertävän vihreäksi ja oli niissä jotakin punastakin.

Molemmista vanhuksista pidin paljon ja oli kuin juhlahetket olla heidän huoneessaan. Isoäiti oli hyvin siisti. Puki itsensä hyvin, tukka oli aina ruusutettu kauniilla tavalla, josta hän oikeen ylpeili. Hän muisteli usein nuoruuttaan, miten hän silloin oli kaunis ja lauleli usein nuoruutensa ajan laulua, katrillia ym. Isoisä oli ihan vastakohta hänen vilkkaudelleen, tavallinen. Kooltaan isoäiti oli enemmän pieni, kun sen sijaan isoisä oli hyvin pitkä ja paksu mies. Muutenkin oli isoisä isoäidille vastakohta. Hiljanen ja tavallinen ja välinpitämätön siisteydestä itsensä ja ympäristönsä suhteen, mistä muistan isoäidin häntä usein moittineen. Suurempana olen usein ajatellut, kuinka hän sentään oli komea mies. Suuri koko, hiukan lihavahko, terveen näköinen. Korvat miellyttävät, säännölliset, nenä kaareva, leuka- ja poskiparta oli musta ja sakea, jota ei viitsinyt ajaa pois muulloin, kun isoäidin pakotuksesta.

Isoäidillä oli jalka kipeä, jolla hän kyllä käveli, mutta piti käyttää keppiä. Hän minua paljon hoiteli ja muistan monta tapausta, kuinka hänen piti ruveta huutamaan apua, kun minä kiipesin ja menin paikkoihin, mihin hän ei päässyt. Muistan kerrankin, kuinka hän huuti ja päivitteli, kun minä menin rakenteilla olevaan rakennukseen korkealle ikkunan reikään ulkoapäin tiilenkantoa asetettua lautaa myöten.

Monta kertaa minä menin aidan raosta toiselle puolen, jonne ei isoäiti päässy mukaan ja sillon, kun ei houkutukset auttanu, piti hänen turvautua huutaan muita avuksi. Pihan aidan alla oli pieni luukku, josta olin usein isoäidiltä karannu. Reijän oli isoäiti antanu tukkia. Kun oli minun isompana ollessani puhe reijästä, kerto äiti, kuinka minä olin syvään huokassu, kun näin reijän tukituksi.

Lähimpiä naapuria oli Rahikkala- ja Pirtti -nimiset talot. Rahikkalassa oli sukulaisia, vanhaemäntä oli isänäidinsisar. Mistä ajasta muistan, oli hän hulluna. Hänen tyttärensä Iida, äidin serkku, oli emäntänä ja hänen miehensä oli tullut Multialta vävyksi. Rahikkalan emännän pidin viisaana ihmisenä. Sen käytös oli aina rauhallinen, puhui viisaasti, vetoten sananlaskuihin.

Niitä äiti myöskin usein puhuessaan käytti. Otti sananlaskuja ja vetosi johonkin muorivainaaseen, miten se sanoi. Hänen sananlaskunsa tuli kysymykseen melkein joka päivä ja oli niitä vaikka mihin asiaan sopivia. Nyt en kumminkaan muista muita kuin yhden: ”Ei saa pahaa ajatella, se tapahtuu”. Joskus niitä vain muistaa, mutta eipäs nyt tule mieleen.

Kustaava Samulintytär Ampiala oli siis mennyt naimisiin Juho Ulrik Juhonpoika Huttulan kanssa. Eeva Loviisa ei tainnut antaa lapsiaan kenelle tahansa, sillä eräs tyttäristä karkasi ja poika meni vastoin äitinsä tahtoa naimisiin Ampialan Kustaavan kanssa. Juho-pojan kosiomatkat Ampialaan tapahtuivat salassa. Kerran oli Maria Kustaava tullut käymään Huttulaan, mutta ei uskaltanut tulla näkyviin ennen kuin myöhään illalla. Tuleva anoppi ihmetteli vähän, mutta piti kuitenkin hyvin vierasta. Maria Kustaava oli iloinen ja reipas emäntä. Pelkäsi kuitenkin anoppiaan niin, ettei muuttanut Huttulaan ennen kuin anoppi Eeva Loviisa oli kuollut. Kustaava ja Juho jättivät Ampialan pojalleen Alfredille ja siirtyivät asumaan Huttulaan kuolemaansa saakka.

Juho Ulrik Ampialan kirjoitus 50-vuotispäivänsä tienoolla vuonna 1916

Aihe

Ampiala, muistelmat

Klikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.

Kuvaus

Juho Ulrik Ampialan kirjoitus vuodelta 1916 äitinsä Kustaavan kotoa Ampialasta