Tervatehtaat ja tervanpoltto

Ensimmäinen Huttulan tervatehdas sijaitsi Keski-Suomen historian ja Aune Saarisen muistin mukaan Salokankaalla Lemettilän maalla jo vuonna 1889.

Toisen tehtaan perusti Ludvig Ampiala yhdessä Kustaa Lindqvistin kanssa. Myöhemmin sen nimeksi tuli Huttulan Terva- ja Tärpättitehdas. Laskulomakkeita ja etikettejä on Iso-Huttulassa tallessa.

Tehdas sijaitsi Saarijärven rannassa vanhan maantien varressa lähellä Petäjäveden rajaa. Paikalla on vielä jäljellä Tervatehdas -niminen kesäpaikka, jonka päärakennus on tervatehtaan rakennuksia.

Rakennuksia oli varsinaisen tehdasrakennuksen lisäksi valkoiseksi maalattu konttorirakennus, jossa oli myöskin asunto ja suuri vaja, navetta, varastorakennus, jonka yhteydessä asunto, asuivat mm. Valkoset.

Kustaa Lindqvistin ja Ludvig Ampialan epäonnistuttua liiketoimissaan tervatehdas joutui vuonna 1910 Kuosmaselle, jolla oli myöskin Keuruun kirkolla liiketoimintaa. Huttulassa asuneista voitaneen tähän mennessä kuuluisimmaksi sanoa tehtailija Kuosmasen tytärtä Mirjamia, joka oli tunnettu filmitähti. Muita Kuosmasen lapsia olivat Aino Kupias, Valion johtajan vaimo Jyväskylässä, Osmo, Jorma ja Ahti.

Huttulan tervatehtaalla oli erittäin merkittävä asema työllistäjänä, koska se tervaksien noston lisäksi välitti myös puutavaraa ja halkoja. Tervatehtaan pihaan toivat monet kauempaa esim. Koskenpäältä junalle tulijat hevosensa hoitoon. Konttorirakennuksessa oli konttoristi Jalo Dahlbergilla (Karivuo) kauppakin, myöhemmin hän avioitui Urrian Siirin kanssa.

Tervatehdas paloi ennen vuotta 1928, mutta rakennettiin uudelleen, toisen palon, 7.7.1937, jälkeen sitä ei enää rakennettu uudestaan, mutta muissa rakennuksissa asui perheitä, joiden työmaana olivat etupäässä alueen metsät.

Asunnan tervatehdas perustettiin vuonna 1920 Hietalahteen eli Pumppurantaan, kuten sitä veturien vesipumpun vuoksi sanottiin. Samassa oli myöskin tiilitehdas. Myöhemmin tervatehtaan paikalla poltettiin hiiliä neliskulmaisissa, muuratuissa ja valetuissa pötsissä. Havanne kertoo tervatehtaan palosta v. 1922: "Tislatti tärpättiä, apumies meni katsomaan myrskylyhdyn valossa ja siilo se räjähti."

Ruodemäessä poltettiin hautatervaa vielä sotien jälkeen ja myytiin taloihin käyttötervaksi omiin astioihin. Veikko Ruodemäki kertoi syksyllä 1990, että tervahaudan paikka oli vakituisesti samalla paikalla Ruodemäestä sydänmaalle päin. Hautaa varten otettiin syksyisin siinä kaksisataa kantoa ylös. Käytettiin vanhoja tervaskantoja, joita oli sydänmaalla paljon. Kanto sai olla kaadetustakin puusta jäänyt, mutta sen tuli olla hitaasti kasvaneesta puusta, että siitä tuli paljo tervaa. Tuoreet ja pian kasvaneet kannot lahosivat.

Kannot otettiin irti ampumalla, Veikko oli laturina. Rautakangella lyötiin reikä alle ja kaadettiin kloraattia, niinkuin riisiryyniä, pantiin tulilanka ja multaa päälle. Samalla kertaa ammuttiin monta kymmentä yhtäaikaa, kun oli useita sytyttäjiä. Vahinkoja ei sattunut, mutta kyllä monta kertaa nenän edessä tömähti, kun ei huomannut, että joku kanto jo oli sytytetty. Savua tuli ja siellä savun seassa kun juoksi, niin siinä helposti erehtyi.

Kloraattia saatiin nimismiehen luvan perästä, isän kanssa hakivat monta kymmentä kiloa kerralla Keuruulta, aine oli semmosissa laatikoissa. Ennen käyttöä se kasteltiin paloöljyllä, että se syttyi helposti. Parin sadan kannon ampumisessa ei kauaa mennyt, mutta räjähdysaineen määrän arviointi oli tarkkaa puuhaa, jos laittoi liian paljon, kanto meni liian pieneksi kappaleiksi, liian vähä aine pölläytti mullat pois ja sitten kanto oli kiilattava ja se olikin hidasta hommaa, kun rautakiilalla lyötiin kanto halki ja sitten ammuttiin vasta. Jos ampuminen onnistui hyvin, kanto meni neljään kappaleeseen ja siitä ne oli helppo talvella nostaa rekeen ja viedä pois.

Kannot vietiin haudan lähelle keväällä pienittäviksi, ne oli saatava polttolavun kokoisiksi kirveellä. Tervaskannon pieniminen oli joskus vaikeaa, kun pilkkeistä piti saada suoria, jos oli mutka, puu piti katkaista ensin siitä. Kahdensadan kannon pilkkomisessa meni keväisin yksin vanhalta Ruodemäkiseltä viikkokausia, usein väkeä oli enemmänkin.

Hauta ladottiin savesta tehdylle pohjalle säteettäisesti, niin, että se hiljalleen kapenee. Päällys tasattiin ja peitettiin turpeella. Kuokalla otettiin aika lievekkeitä turpeita, jotka tuotiin hevosella kauempaa. Haudan pohjalla oli reikä tervan valuttamista varten, siitä terva juoksi ränniä myöten.

Hauta sytytettiin alhaalle jätettyä aukkoa myöten, alkuun saatettiin jättää muutama reikä peittämättä sytytyksen varmistamiseksi. Hauta paloi ainakin neljä vuorokautta ennenkuin ensi kerran laskettiin. Kepillä koetettiin, ettei valkea pääse tervaan asti, silloinhan terva olisi syttynyt palamaan.

Valmis terva laskettiin ostettuihin puutynnyreihin. Kahdensadan kannon haudasta tuli noin 2000 litraa valmista tervaa. Kesässä poltettiin yksi hauta. Myynti tapahtui Keuruun kirkolle tynnyreissä ja suuri osa meni kotimyyntinä asiakkaiden omiin astioihin muutaman litran erissä. Kotona tervaa käytettiin rekien ja suksien tervaukseen.

Tervan poltto oli perheelle hyvää hanketta, siihen aikaan terva maksoi nelisen markkaa litra. Tervahaudassa oli tehtaaseen verrattuna sekin hyvä puoli, että vahingon sattuessa siinä olisi palanut ainoastaan tuotettu terva. Tervatehtaiden paloista oli tultu sellaiseen käsitykseen, että aina kun paikkakunnalta alkoivat hyvät tervakset loppua, syttyi tervatehdas palamaan.

Ruodemäen tervanpoltto päättyi samasta syystä, hyvät, lähellä sijaitsevat tervaskannot vähenivät. Viimeinen tervahauta poltettiin noin vuonna 1950. Vuodelta 1947 on kuva tervahaudalta.

Aihe

Keuruu, tervanpoltto, tehtaat, terva

Klikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.

Kuvaus

Tekstissä kerrotaan tervatehtaista, tervan poltosta ja myynnistä.

Teksti on koottu Asunnan-Ampialan-Huttulan perinnepiirin muisteluista.

Julkaisija

Keuruun kaupunginkirjasto