Runoilijan ja lausujan kohtaamisia muistojen kätköistä

img098.jpg
img100.jpg
img099.jpg
img101.jpg
img097.jpg
KUVATEKSTIT
Runot Einari Vuorela

KUVA 1. Vuorelan pihassa myllynkivien päällä esittäen: "Mikä ääretön paljous, puhdasta, kirkasta ilmaa!"

KUVA 2. Lausujan piti saada samanlainen mekko, kuin eräässä kuvassa Laura Sointeella. "... Koi loistaa, kaste helmiänsä valaa/ kun retkeltämme kotiudumme salaa/ ...hauraan kudelmani sä siunaat/ tuhannella suudelmalla."

KUVA 3. Kirjailijakodin ovella juuri lähdössä. " Ja hiillos mustuu,/ lähdön hetki ois,/ mut lämpöänsä huokuu pesänsuu./ Mä viivyn vielä, -ja sitten riennän pois."

KUVA 4. Lausuja on istutettu ruusutuoliin. "Tule vain, tule vain, tule illalla! / Kuje tehty lempemme vuoksi."

KUVA 6. Kirjailija Laura Sointeen ja lausujan rattoisa iltapäivä Vuorelassa. " On kuin olisi tuvassa/ seinän raot rahoja täynnä,/ hyllyt helliä sanoja,/ kellokaapissa käkiä."

- - - - -
RUNOILIJAN JA LAUSUJAN KOHTAAMISIA MUISTOJEN KÄTKÖISTÄ
Terttu Rajamäki

Kiinnitin huomiotani vieraaseen, tuntemattomaan, mielenkiintoisen näköiseen pariskuntaan kirkonkylän raitilla. Lapsi olin silloin. Katsoin heitä uteliaana. Mies oli mielestäni hyvän näköinen eli minun sanomanani "kommee" ja nainen oli aika päivettynyt. Hänellä oli valkoinen, myssymäinen hattu päässään. Kysäisinkin, keitähän he olivat. Kukaan ei silloin osannut vastata kysymykseeni. Pariskunta muodostui elämässäni eräällä tavalla merkityksellisiksi.

Matka Vuorelan lausujana alkaa

Seuraavan kerran näin saman pariskunnan yhteiskoulun konventissa. Sinne oli tulossa kirjailijapariskunta ja he olivatkin ne samat ihmiset, jotka olin nähnyt aikaisemmin kesällä. He olivat runoilija Einari Vuorela ja satukirjailija Laura Soinne.

He ilahduttivat mieltäni siinä juhlassa. Runoilija luki itse omia kirjoittamiaan runoja. Hän kertoi, että ne olivat uusimpia tekstejä häneltä. Kiinnostuin heti niistä runoista.

Kirjailijatäti pyysi, että oppilaat ehdottaisivat jonkun aiheen josta hän kertoisi sadun. Minulla oli jo aihe mielessäni, mutta en saanut sitä sanotuksi. Niinpä eräs opettajista ehdotti sadun nimeksi Pöytäliinan tupsu. Muistan, että ehdotuksen teki opettaja Sylvi Hurttia. Jotkut pojista eivät tykänneet ehdotuksesta ja buuasivat, mutta lopettivat pian, kun huomasivat, että maistereiden päät kääntyivät heitä katsomaan.

Satu Pöytäliinan tupsusta muodostui jännäksi, mielenkiintoiseksi ja hyvin iloiseksi saduksi. Oppilaat kuuntelivat hiljaa ja jännittyneinä. Se oli paras kuulemani satu siihenastisessa elämässäni. Sainkin tietää, että sadun kertoja oli kuuluisa palkittu satujen sepittäjä. Runoilijan runot jäivät vaivaamaan mieltäni. Etsin kirjastosta ne runot ja jäljensin niitä omaan ruutuvihkooni. Mieleisiäni runoja löytyi paljon runoilijan tuotannosta.

Suomen tunnilla olin laususkellut joitakin lapsirunoja, joten rehtori alkoi pyydellä minulta esityksiä joihinkin tapahtumiin. Hän ehdotti kerran keskustellessamme, että kielten opettajani, maisteri Toini Hirvenlahti varmaan ohjaisi minua esittämisessä. Niin tapahtui, vaikka ujostelinkin maisterin ilmeitä, kun hän huomasi, että kaikki kopioimani runot olivat Vuorelan rakkausrunoja. Taisipa hän kysäistäkin, miksi olin ottanut vain niitä vihkooni, vaikka löytyy Vuorelalta paljon muitakin esityksellisesti mielenkiintoisempia runoja.

Huomasin ystävyytemme jatkuessa, että maisteri arvosti paljon Einari Vuorelan runoja, eikä myöhemmin enää muikistellut suutaan, kun harjoittelimme lemmestä kertovia tekstejä. Ystävystyin maisterin kanssa ja aloin viettää kesälomalla aikaani hänen kotonaan maalaistalossa Keurusselän rannalla. Kitkin kasvimaata, teimme lampaille kerppoja, pesimme patapyykkiä rannassa ja luimme Vuorelan runoja. Opettajani osasi paljon runoja ulkoa.

Keuruulainen kulttuurihenkilö oli siis elämäni ensimmäinen lausunnan opettaja. Hänen merkityksensä on tietysti vähäinen välituntiopiskelua sisältäen, mutta mielestäni se oli arvokasta siihen elämäni aikaan. Kävimme läpi vain Vuorelan runoja. Minulla ei ollut muiden runoja vihkossani. Maisteri pysäytti minut usein ja kysäisi: ”Mihin sinulla on kiire. Kuulijoille pitää antaa aikaa.” Se hymyilytti minua. Myöhempinä vuosinani olin useiden kuuluisien ja taitavien taiteilijoiden oppilana. Veikko Sinisalo oli yksityisopettajani kokonaista kolme tuntia. Siitäkin olen elämälleni kiitollinen.

Lausunnan harrastukseni jäi minuun asumaan ja kulttuurikilpailuissakin sain palkinnoksi Vuorelan Runoja-kirjan. Alkulehdillä lukee: Teiniluokat, I palkinto lausunnassa, vuosiluku 1954 ja nimeni. Seuraavana vuonna sain palkintokirjana Aleksis Kiven Kootut runot. Omistan ne vieläkin ja ne ovat minulle rakkainta omaisuuttani.

Koulun joulujuhlassa sain rehtorilta paketin. Tunsin hänen käsialansa. Sitä en muista oliko se kirja Vuorelan Runoja, vai Leinon Hymyilevä Apollo. Mielestäni molemmissa on rehtori Rainion kirjoitusta. Olen miettinyt olivatko ne samassa paketissa, vai sainko toisen niistä toisessa tapahtumassa. Ehkä syy siihen, että hän lahjoitti runoja minulle oli se, että olin valittanut rehtorille, että minulla ei ole runoja. Lausunnan harrastaminen eli minussa, eikä antanut rauhaa.

Vieraita oli kutsuttuina opettaja Hurttian kotiin kokoukseen tai kyläilemään. Myös minut kutsuttiin. Tietysti esitin Einari Vuorelan runoutta, olihan minulle kerrottu, että runoilija itsekin on paikalla. Hui! Ohjelmistooni kuului Kuunpaisteella-runo. Ensin sitä vähän ujostelin, mutta esitystilanteessa ujous oli poissa ja eläydyin tyttöön, joka oli juuri rakastumaisillaan ja oudoksui tunteidensa myllerrystä. Muistan, kuinka poskeni punoittivat ja polttivat.

Opettaja Hurttia toi minulle runoilija Vuorelan terveiset kouluun. Ne olivat kiittäviä sanoja, jotain tähän tapaan: nuori lausujatyttö oli juuri sen ikäinen, kenelle hän oli runon tarkoittanut ja tyttö esitti runon juuri siten, kuin hän toivoi. Voi iloani ja onnellisuutta, jotka nuo terveiset koko luokan kuullen aiheuttivat mielessäni. Sitä aikaisemmin oli ajatellut ja muistanut vain talon omien koululaisten esitystä. Nimittäin Heljä ja Anssi soittivat ikimuistoisesti nelikätisesti pianoa. En ollut kokenut sellaista koskaan aiemmin. Vuorelan pariskunta oli silmät kiinni ja sekös minua nolotti, kun en ymmärtänyt, että he nauttivat ja se kuului asiaan. Einari Vuorelan terveiset ovat seuranneet minua aina esitykseni jälkeen, noista vuosikymmenien takaisista terveisistä asti. Juuri nytkin kiitollinen mieleni nousee runoilija Vuorelan luo.

Vuorelan runoutta lausumassa

Yhtenä kesänä ehdotin lausuntakurssien johtajalle, että ottaisimme Vuorelan runoja työstettäväksi. Toivomukseni otettiin huomioon ja koko iltapäivän harjoittelimme Einari Vuorelan runoja ja arvostelimme toistemme esityksiä ja saimme ohjeita ja ehdotuksia.

Huilunsoittaja kokoelma täyttää 100 vuotta vuonna 2019. Runoilijaa itseään on usein nimitetty Huilunsoittajaksi. Tätä kokoelmaa kävimme läpi pohtien esitystyyliä ja muita esitykseen liittyviä asioita. Pelko-runo jaettiin pieniin osiin siten, että eri esittäjät saivat siitä rivin tai pari esitettäväkseen. Runo sai aivan eri piirteitä ja sävyjä.

Huilunsoittajasta on ollut ohjelmistossani useita tekstejä. Erittäin mieleinen on minulle ollut runo Tuolla on koti. Lukemattomia kertoja olen sen esittänyt ympäri Suomea saapuneille vieraille kirjailijakodissa pihalla olevien myllynkivien päällä seisoen. Kun teimme musiikki-runo-koosteen taiteilija Risto Rinkkalan kanssa, runo kuului itsestään selvyytenä ohjelmaamme. Saimme siitä hyvän palautteen lehdessä: Terttu Rajamäen ja Risto Rinkkalan esitys ei jättänyt kuulijoista ketään kylmäksi. Minä lämpisin! Samassa kokoelmassa on runo, jota esittäessäni teki aina melkein huutaa ilosta. Se runo on Huhtikuun tunnelma.

Runoon Mummo ja aapinen otin esitykseen mukaan jonkun koulukkaan opettelemaan kirjaimia. Joskus joutui siihen tehtävään joku aikuinenkin, kuten luokkakokouksessakin eräs Juhani, joka oli koulukkaina ollessamme ollut rakas ystäväni. Kun hän poistui Vuorelan takanreunalta, jossa istuimme lukemassa aapista, niin hän virkkoi: "Olipa kuuma kainalo!" Mielestäni se runo on kuin luotu juuri kirjailijakodin tupaan. On uuni, kello ja kaikki muu. Vain kissa pöydän alta puuttui. Senpä sain mukaan kuvitteellisesti, ja olin kuulevinani maidon lipittämisen äänen pöydän alta. Silloin vaistomaisesti kyyristyin katsomaan kissiä.

Aloittelevat lausujat suosivat paljon kokoelmasta Unhoituksen maa runoa Hölmö. Se on yleisesti käsitetty huumorirunoksi, mutta analysoitaessa runoa tarkemmin tuleekin selväksi, että se on tragikoominen teksti. On kysyttävä, millainen runominä on ja vastattava kysymyksiin. Saattaakin tulla yllätyksiä.

Kerran istuimme iltaa minulle rakkaiden naisten kanssa ja puhuimme Vuorelan runotuotannosta. Vieraani tunsivat hyvin kirjailijapariskunnan. He muistivat sen runon, jossa on mukavia sanoja käytetty paljon. Esim. tuprutella, lemmonlailla, piehtaroiden, hirnahdellen, ikäluuskat, hamuillen, pilppoi ja paljon muutakin. Kertasimme sitä sana sanalta lukien ja nauraen, ihaillen ja päivitellen. Minulle taisi runoystäväni Lea ehdottaa, että toisin sen runon mukavine sanoineen johonkin tapahtumaan. Kävin esittämässä sen lähellä Helsinkiä tuttavani Martta-yhdistyksessä. Siellä alettiin jopa väittää, että se runo ei ole Vuorelan käsialaa. Minä naureskelin ja näytin lopuksi runon kokoelmasta Keväthartaus.


Oppaana Vuorelassa

Runo Aave kokoelmasta Unohduksen maa oli vuosikaudet esityksessäni erikoisesti silloin, kun kävin kymmenkunta vuotta kirjailijakoti Vuorelassa kotiseuturetkellä koulun viidesluokkalaisten kanssa. Huvittuneena seurasin, kun tekstin edetessä koulukkaat vilkuilivat ikkunasta aittaan päin. Joskus joku kertoi leikillään esitykseni jälkeen, että hän oli vähällä saada ihan sydärin. Sen runon jälkeen pyysin mukana olleelta opettajalta luvan saadakseni kertoa mitä jännää ja outoa olin kokenut ollessani pimeänä syksyiltana Kirjailijakodissa. Sain kertomukselleni aina luvan. Kerroin sen tapani mukaan jännittävyyttä lisäten.

Pimeänä syksyiltana odottelin yksinäni yliopiston kirjallisuuden opiskelijoita tutustumaan kirjailijakotiin. Tuuli vinkui talon nurkissa ja katolla ja minulle tuli vilu. Erityisesti varpaitani paleli. Silloin kamarin seinällä vielä oli puhelin ja odottamani vieraat soittivat, että he ovat myöhässä, he tulevat kyllä myöhästyneinä. Olisinko mahdollisesti edelleen odottamassa heitä?

Takan viereen oli varattu puita ja niinpä sytytin takkaan tulen, että saisin varpaitani lämpöiseksi. Suloinen takan lämpö alkoi nukuttua minua ja taisin torkahtaa hetkisen. Heräsin kummalliseen ääneen. Se tuli aivan läheltäni ja eikä muistuttanut mitään tuntemaani ääntä. Kiiruhdin ulko-ovelle ottamaan opiskelijajoukkoa vastaan iloissani. Piha oli pimeä ja tyhjä. Ketään ei ollutkaan saapunut. Senkin professorit, sadattelin mielessäni.

Palasin takaisin tupaan pettyneenä. Uudelleen kuului tuvasta nariseva outo ääni, uudelleen ja uudelleen. En siis ollutkaan uneksinut. Kiersin kaikki huoneet tarkastaen ovatko ovet kiinni, eivätkä narise. Kiinni olivat. Minua pelotti, tai oikeammin sanoen minulla oli outo olo. Tuvan ovelta huusin kovalla äänellä: "Pois Einari viinakaapilta!" Oma ääneni rauhoitti mieltäni ja unohdin koko tapahtuman, kun kirjallisuutta opiskelevat nuoret miehet saapuivat.

He eivät olleetkaan yhtään kiinnostuneita kodin esineistöstä ja sen asukkaista, vaan halusivat kuunnella runoilijan kirjoittamia runoja, lisää ja lisää. Jotkut pojista tunsivatkin runojen nimiä ja minä otin avukseni kaapista runokirjan, jonka tiesin sieltä löytyvän. Nuorukaiset kehottivatkin minua siirtymään runojen pariin ja he halusivat minun lopettavan kodista ja sen asukkaista kertomisen. Heillä oli kuulemma omat mummolansa.

Meiltä kului yhdessä aikamoinen tovi runojen kimpussa, pojat kuunnellen ja toivoen lisää ja minä sen kun lausuin ja lausuin. Vieraampia runoja tyydyin lukemaan vain, mutta eräs nuorukainen pyysi, että edelleen esittäisin. Olin iloissani ja innoissani. Koin heidät komeina nuorukaisina ja olin posket hehkuvina, kuin joskus nuorena. Jestas sentään!

Kirjailijakodin säännöissä määrätään, että tupaan on tuotava uudet puut käytettyjen tilalle. Koska olin käyttänyt osan puista odotellessani, niin keksinkin, että nuoret miehet hakevat tilalle toiset puut. Jouduin käyttämään lähes kaikki taitoni, että sain puunhakijoita. Lopulta monta nuorukaista joutuikin lähtemään sateeseen ja tuulen armoille navettarakennukseen mäkeä alas. Sillä, että lopulta sain puuretkelle muutamia poikia, oli inhimillinenkin syy, joka vaatii elimistössämme toimintaa aika-ajoin.

Kun he saapuivat, niin en ensin tunnistanut heitä samoiksi pojiksi, jotka olivat lähteneet. Takaisin tuli pörröisiä, jaloistaan ja puseroistaan märkiä, mutta nauravia poikia. Heillä ei ollut sylissään yhtään takkapuuta. He vakuuttivat, että olivat etsineet koko rakennuksen ja eivät olleet löytäneet kalikan kalikkaa. He kertoivat nauruissaan, etta olivat kyllä löytäneet mukavuuslaitoksen. Jotkut nuorista miehistä eivät olleet koskaan ennen asioineet puuseessä.

Myöhemmin sain tietää, ettei navettaan oltu vietykään vielä uutta puukuormaa kevättä odottamaan. Minun ei tullut mieleenkään mennä tarkastamaan olivatko pojat varmasti sulkeneet kaikki sisällä olevien ovien hakaset. Niin ja jos olisi juolahtanut mieleeni, niin olisinkohan siihen syysmyrskyn möyryämään ilmaan mennytkään tarkastusretkelleni. Tuskinpa. Myöhemmin minua moitittiin, että yksi haka oli sisätiloissa ollut sulkematta. Että minä kehtasinkin olla niin huolimaton!

Opiskelijoiden ryhmäläiset kertoivat, että toinen joukko tulee seuraavalla viikolla samanlaiselle retkelle ja he ehdottelivat runoja, jotka esittäisin sille ryhmälle. Sovimme siten. Olinpa iloissani, kun oli työtä. Seuraavan viikon harjoittelin ahkerasti ja odottelin kutsua oppaaksi. Sitä ei kuulunut. Lopulta tiedustelin kaupungilta ryhmän saapumisaikaa. Siihen aikaan tilaukset menivät kulttuuritoimistoon. Sieltä vastattiin, että ryhmä oli jo käynyt.

Opiskelijat pyysivät minut muualle esittämään heille. Kertomansa mukaan, he olisivat halunneet kuulla runoja juuri siinä kodissa. Runojen kuulemiseen olisi heidän mukaansa tullut erityinen merkitys juuri siellä, missä he olettivat niiden syntyneen. He kokivat runonhengen siellä voimakkaasti. Ehkä asia on siten, tiedä häntä? Tai niinhän minäkin olen kokenut. He eivät tienneet toivoa samaa opasta kuin edelliselläkin ryhmällä oli ollut.

Jälkeen päin kerroin läheisessä talossa kokemani oudon äänen tuvassa. Talon isäntä kysyi heti, olinko sytyttänyt takkaan tulet? Syy oli kuulemma siinä. Hormissa alkaa joku osanen väpättää hetkeksi, kunnes hormi lämpiää tarpeeksi ja väpätys loppuu. Kuulemani mukaan se väpättäjä on poistettu.

Laadin itselleni Kirjailijakodissa opastettavan tekstin oman mieleni mukaan eli asioista, joista uskoin sekä koululaisten, että eläkeläisten olevan kiinnostuneita. Tietysti kummallekin ikäryhmälle omanlaisensa. Eläkeläisten kysymys koski useimmiten runoilijan suhdetta tuonpuoleisiin asioihin. Syynä he kertoivat, että kodissa tuvan seinällä oli kuva, joka kiehtoi mieliä ja innoitti kysymään asiasta. Minähän en tiennyt, vaan kysyin kirjailijan tyttäreltä asiaa. Varpu-Liisa kertoi, että kodin iltatapahtumiin kuului iltarukouksen lukeminen. Minä vuorostani kerroin, viimeisen runoteoksen sanomasta ja kehotin vieraita lukemaan sitä teosta, josta saattavat saada kysymykseensä vastauksia.

Erään kerran matkailijat olivat eläkeläisiä pieneltä paikkakunnalta rannikkoseudulta. Ehdotin, että jospa olisi vieraissa joku, joka haluaisi esittää Vuorelan runoja. Heitähän olikin paikalla monia kymmeniä, eli runopiiriläiset. Jokainen halusi esittää toiverunonsa. Eräs iäkäs lausujamummu ei halunnutkaan lopettaa yhteen runoon, vaan esitti useita, kunnes toiset ärsyyntyivät ja käskivät hänen lopettaa. Aika kului ja eläkeläiset sen kuin laususkelivat, kunnes heidän autonkuljettajansa saapui mäkeä ylös ilmoittamaan, että heidän täytyisi jo luovuttaa auto ja he ovat vielä täällä runoilemassa! Tuli vähän kiire ja Siunattu askar -runo jäi kesken. Sain heiltä kortin, jossa kertoivat, että retki kirjailijakotiin jäi mieleen väikkymään runoineen ja iloisine oppaineen. Vieläkin olen saanut kiitosviestejä niistä hetkistä.

Kerran sain naurut aikaan Vuorelan kamarissa, kun monin sanoin kehuin kamarin kaapissa olevaa upeata keittokulhoa ja pyysin vieraita avaamaan kaapin alaoven sepposelleen nähdäksemme ihanuuden omilla silmillämme oven auetessa. Juuri silloin selostin, että olen aina ihmetellyt, miten suku on raaskinut jättää tuon ihanuuden tänne lahjoittaessaan talon kaupungille. Hetken oli aivan hiljaista ja sitten miesääni totesi, että kaapissahan köröttää kiinalaista halpaemalia oleva kannellinen kulho. Vieraita nauratti, minua ei yhtään.


Vuorelaa lausumassa Keuruulla ja muualla

Otin tavakseni vanhaa hautausmaata esitellessäni Vuorelan haudalla lausua runon, Jossain kirkkauden maassa. Pari kertaa se on poikinut esityspyynnön sille paikkakunnalle, josta kuulijat ovat olleet. Kun olin estynyt itse ajamaan autoa, niin minut haettiin kotoani Muurameen. Ajattelin silloin, että onpa keuruulaisen runoilijan tekstit haluttuja kuultavaksi. Kerran tunnetun keuruulaisen johtajan siunaustilaisuudessa pyydettiin minulta yllättäen esitys. Se ihana runo, Jossain kirkkauden maassa sai silloin kuulijansa Pyynikin pappilassa.

Einari Vuorelan 100-vuotisjuhlavuonna innostuin valmistamaan omaa Vuorela- runotapahtumaa. Lausujainkursseilla oli oppi annettu siten, että kooste ei saisi olla vain laadittu yksittäisistä runoista peräperään, vaan runot pitäisi edetä kronologisesti eli tarinaa punoen. Vuorelan runoista se oli helppo rakentaa. Ensin lapsuus, nuoruus, aikuisuus, luonto, vanhuus ja lopulta iäisyydestä joku monista runoista. Aloitin sen samalla runolla, johon sen lopetinkin. Koin siten, että siihen mahtui elämä, vaikka sen nimeksi laitoinkin, tunnetun runon mukaan: "Minä menin hattuni alle". Mukana oli lisäkseni huilisti, joka otti osaa Korpirastas-runoon huiluineen lurauttelemalla instrumenttiaan toivomissani kohdissa.

Vanhaan kirkkoon saapui kevätmatkalleen Ikaalisista veteraanikuoro, joka halusi tutustua Keuruun kirkkoihin. Niinpä Vuorela-runotapahtumani oli aamusella, kun se aika sopi kuoron matkaohjelmaan. Tuumasin, ettei maitokauppaan kiiruhtavat ennätä poiketa vanhaan pyhättöömme, mutta olin väärässä. Kuulijoita saapui, niin että kirkkosali oli täynnä ja kynnyksetkin olivat käytössä.

Kuoro esiintyi laulaen omiin sanoihinsa rustatun laulun. Se soi kauniisti ja voimakkaana puisten seinien ympäröiminä ja mietin, onkohan arvokas kirkkomme kuullutkaan aikaisemmin valssin kaikuvan hartaana seinistä ylös holviin saakka miesten upeasti laulaessa sanoittamaansa tuttua sävelmää. Teki mieli valssata.

Silloin valitsin esittämäni runot Einari Vuorelan teoksesta Kiurun portaat. Ne sopivat oivallisesti kirkossa esitettäväksi. Sen teoksen runoissa Vuorela elää paljolti tuonpuoleisissa asioissa.

Tapahtuman jälkeen olimme alkaneet suunnitella uutta ohjelmaamme saman löytämäni huilistin kanssa eli runo ja huilu. Mielestäni huilu on paras soitin Vuorelan luontorunoihin. Vuorelalta tekstit ja metsän äänet huilusta, "Oi lintu uneksia korpien!" Oi jee! Ohjelma oli jo loppusilausta vailla, kun sain tiedon, että suloinen, elämänsä alussa ollut nuori huilisti oli menehtynyt. Suruni oli monin kertainen.

Muuallakin juhlittiin runoilija-kirjailijan sataa vuotta. Minut kutsutiin Töysään esittämään Vuorelan runoja. Matkustin sinne Einari Vuorela seuran varsinaisen perustajan kanssa. Paikka oli siisti leirialue ja seurassamme oli Haapamäen Riihosta isäntä isolta possutilalta. Hänpä vasta veitikka olikin matkaseurana. Kun eronhetkemme koitti, niin vanha isäntäpä intoutuikin lausumaan Vuorelan tekstejä, auton oven raosta meille ihastuksesta hykerteleville naisille, Lealle ja minulle.

Vuorela oli ollut opettajana vähän aikaa myös Virroilla ja sinnepä minut vietiin Vuorelan kunniaksi järjestettyyn juhlaan esittämään Vuorelan tuotantoa. Vieressäni siinä juhlassa istui nainen, joka oli paatoksellisen esittämisen ihailija. Kun joku esitti paatoksellisesti ja vanhanaikaisesti, niin se ihminen oli aivan haltioissaan esitystyylistä. Hän hekumoi tyytyväisyyttä, hoki ja kyseli minultakin esityksen erinomaisuutta. Sellaisena aikana lausuntataide joutui unohduksiin ja koki uuden renessanssin vasta sitten, kun paatoksellisuus haudattiin ja siirryttiin kertovaan ja puhuvaan esittämiseen.

Pitkien aikojen kuluttua sain lehtikuvan siltä paikkakunnalta ja se kuva oli otettu minusta. Ylläni oli mekko, jollaisen olin nähnyt satukirjailija Laura Sointeen päällä valokuvassa ja heti hankin samanlaisen itsellenikin. Lähes samanlaisesta kankaastakin. Se oli nätti ylläni, vaan kun yhteen aikaan kiloni lisääntyivät, niin mitä minä hölmö teinkään. Vein mekon kirpputorille lähes pitämättömänä. Nytpä mekko jälleen sopisi ylleni.

Uskon myös, että olen nähnyt sen saman myssymäisen hatun Vuorelassa, sen joka oli Laura Sointeen päässä ensi kerran hänet nähdessäni. Oppaana ollessani pesin sen ja kuivatin lasipurkin päällä, että pysyisi kuosissaan. Sovittelin sitä ja olisin lainannut sitä esityksiini, mutta ei se pukenut minua.


Einari Vuorelalle oma seura

Erään kerran ollessamme kahdestaan Lea Riihimäen kanssa muorin mökillä viettämässä kesäiltaa näin, että hänellä oli erityistä asiaa, joka muhi hänen mielessään. Hän kertoi aatoksestaan alkaa kerätä lisää ystävästään runoilija Vuorelasta löytyvää ainestoa. Juuri silloin poikkesi muutamien joutsenien joukkue tervehtimään mökin rantaan meitä, kuin sinetöidäkseen Lealle mieluisan aatteen. Ne lipuivat hiljaisesti ja aivan äänettömästi luoksemme.

Olen Einari Vuorela seuran perustajajäsen. Olin perustavassa kokouksessa mukana. Yhden kerran minulta julkaistiin kirjoitus Korpirastas-jäsenjulkaisussa. Pyynnön esitti silloinen puheenjohtaja Lea Riihimäki. Hän oli tietoinen siitä, miten rakastin runoja ja kuljin runokirja laukussani.

Ennen Einari Vuorela seuran perustamista järjestettiin kirjailijakodin pihamaalla juhlia. Silloin Laura Soinne oli kesäkodissaan käymässä. Minut oli pyydetty esittämään myös sinne. Musiikkia esitti Keuruulla opettajana toiminut, ihanasti laulava Pirjo Koskenperä. Laura Soinne oli haikaillut, kuka on tämä lausuja? En tunne häntä. Haluan tavata hänet. Niinpä minut esiteltiin hänelle ja hän siitä ilahtuneena sanoi: "Jaa, se pieni tyttö, jonka tapasimme Hurttialla kauan sitten." Sen iltapäivän vietimmekin yhdessä rupatellen. Hän kertoi mm. Einarin ja hänen rakkaustarinastaan jotain oleellista. Kun puhuin heidän tyttärensä kuullen sen tarinan, niin hän virkkoi, että niinkö se asia on mennyt?

Runo, Kaivotiellä on Suomen rakastetuimpia runoja. Täytyihän minun se ottaa ohjelmistooni, tietysti. Joskus sitä on toivottukin kuultavaksi. Teimme kerran erään naisryhmän kanssa pyöräretken Vuorelaan. Lea Riihimäen tuoman ihanan, kuuman kalapaistoksen söimme talon rapuilla. Esitin Kaivotiellä runon siinä ulkona ja lopulta intouduimme korkeaan heinikkoon aukaisemaan polun kaivolta tuvalle. Valokuviakin otimme. Niissä kuljen mäkeä ylös ämpäri kädessäni. Myöhemmin samana kesänä Laura Soinne kertoi, että se paikka mihin sen teimme ei ole oikein. Hän neuvoi oikean kaivotien kulkureitin minulle. Olen löytänyt valokuvan jossa heinikossa on jo kuljettu ura ja minä tulen kaukana heinikon takana.

Eräällä pyöräilyretkellä minun runokirjalleni sattui onnettomuus. Olin ottanut termoskannullisen kahvia matkaevääksi ja se pullollinen oli mennyt runokirjani seuraksi kassiini. Siellä ne lilluivat sulassa sovussa. Koko pitkän kesän sitä kirjaa kuivattelin ulkona auringossa. Kyllä se kuivui, mutta kahvin jäljet ovat edelleen vahvasti näkyvissä retkestämme. Runot ovat tallella. Muutenkin lausunnasta palkintona saatu kirja on kärsineen näköinen, vaikka teetin siihen nahkaisen selkäosankin. Se rispailee.

Johonkin aikaan elämässäni sain runoilijasta valetun pronssisen reliefin. Se luovutettiin juhlissa ja meitä, mitalin saajia, oli pitkä rivi. Nyt olenkin joutunut ajattelemaan, että enpä minä voi sitä painavaa esinettä ottaa mukaani tuonpuoleiseen. Saatanpa pudota alas!


Taiteilijat työssään Vuorelan innoittamina

Kirjailijakoti oli jo siirtynyt Keuruun Kaupungilta takaisin Vuorelan suvulle, niin erääksi kesäksi sinne oli pyydetty pitämän yleisötapahtumia taiteilija Tony Edelman. Koko iso tupa oli myllätty tarvittavaan järjestykseen. Minut oli tilattu mäen alla sijaitsevaan navettarakennuksessa oleviin tiloihin. Siellä touhusi nuorten ryhmä keitellen vierasväelle kahvia.

Tutustuin sinä kesänä Tony Edelmaniin. Hän oli rauhallinen, vaatimattomalta vaikuttava taiteilija. Hän kyseli minulta Vuorelan runojen tuntemustani. Hymyillen kerroin hänelle, kuinka olin jo lapsena niihin ihastunut. Eniten minua hymyilytti, kun hän intoutui kyselemään hiljaisella äänellään, vakavana ylläni olevasta asusta. Samalla kerroin hänelle, että omistin myöskin sen samanlaisen mekon kuin Laura Sointeellakin oli ollut. Hän esitti toiveen, että pukeutuisin siihen musiikkitapahtumaan Vuorelaan, seuraavalla kerralla. Nauraen jouduin tunnustamaan, että se ei ole mahdollista, koska se on sikistynyt.

Hänen omana konsertti-iltanaan olivat automme sattumalta parkkeerattu vierekkäin ja silloin juttelin taiteilija Edelmanin kanssa viimeisen kerran. Kiittäessäni häntä konsertista, esitin myös onnittelut sävellyksestä Veräjäpuu teoksen runoon, Soi laulu hiljaa. Ennustin hänelle, että se saattaa jäädä elämään. Kun luin lehdestä Edelmanin kauniista, rauhallisesta siirtymisestä tuonpuoleiseen, niin mielessäni kertasin Vuorelan runon säkeitä.

Multian hovissa oli eräs juhla, jossa opettaja Kansanaho piti esitelmän Einari Vuorelasta radioon. Hän pyysi minua sinne paikalle lausumaan Vuorelaa. Kun ohjelma tuli radiosta, niin esitys oli mielenkiintoinen. Ensin kuului minun lausuntaani ja kun esitelmä alkoi, niin lausuntaani kuului koko ajan taustalta. Opettaja Kansanaholta sain kiitokseksi Vuorelan proosakirjan, Laulu maalaiskylästä. Kirjailijan puolison kertoman mukaan sitä toista saman nimistä kirjaa on hän, Laura Soinne, `peukaloinut´ mieleisekseen (verbi on Sointeelta itseltään). Minun mielestäni kirjan teksti on kuin runoa. Omistan kummatkin versiot kirjasesta.

Harmonikkataiteilija Aimo Häkkisen kanssa valmistimme siitä ihanasta tarinasta runo-musiikki ohjelman. Sitä ohjelmaa pyydettiin muutamia kertoja kuultavaksi. Häkkinen soitti koko ajan valssia. Minä sovitin tekstin myötäilemään valssia.

Aikoinaan, kun tyttäreni tyttäret, musiikkilukiossa opiskelleet ja he soittivat silloin Pirkanmaan Nuorten Sinfoniaorkesterissa, alkoivat säveltää Vuorelan runoja, niin ostin meille kummallekin, tytöille ja itselleni uudet kirjat. Tytöt ovat esittäneet monta kertaa sävellyksiään arvokkaissa juhlissa, niin Keuruulla itsenäisyyspäivän päivä- ja iltajuhlissa kuin Tampereella. Vuorelan runoja on sävelletty paljon. Edelle menee vain Eino Leino. Mielestäni sävelletty runo on muunneltu runo. On hyvä, kun on runoja, joita voidaan säveltää.

Johonkin aikaan järjestettiin Vuorela-seminaari. Silloin esitelmöi eräs professori runosta Vävy. Se on pieni runo kokoelmasta Kaukainen tuuli ja olin todellakin ihmeissäni esitelmän jatkuessa tunnista toiseen. Professori oli pyytänyt minut mukaan esitelmäänsä esittämään runot, joita hän käytti esimerkkeinä väitteissään. Kun hän muutti vaikkapa runon sanajärjestystä, niin hän sai huomaamaan, että runon totuudet muuttuivat. Se oli mielenkiintoista kuunneltavaa. Taitavat ovat taitavia. Runoilija Einari Vuorela erittäin taitava, niin myöskin runojen tutkijat omalla sarallaan.

Einari Vuorelan tuotanto on rikastuttanut suomalaista runoelämää. Minunkin, lausujan, elämääni, Vuorelan runot ovat ihmeteltävästi elävöittäneet olemisellaan jopa koulukkaasta asti.

Olin Einari Vuorelan siunaustilaisuudessa. Näin kuuluisuutta aiheuttaneen perhosen räpyttelevän kirkon ikkunassa. En silloin muistanut kokoelmasta Korpien takaa -runoa Polku taivaaseen. Toki sen tunsin. Myöhemmin kuulin Hannu Taanilan radiossa kertovan asiasta ja ihmettelin mielessäni runon ihmeellistä nivoutumista elämän tapahtumiin, kulkuun ja luontoon. Muutama säe mainitsemastani runosta: Nyt sen tiedän:/ Olen vain kalkkikuori,/ Olen vain kotelo / josta perhonen lentää. Siunaustilaisuuden lopuksi perhonen liihotteli jäähyväsille runoilijan arkun päälle asetettuun kukkakimppuun.

Aihe

runoilijat, kirjailijat, Vuorela, Einari, Soinne, Laura, kirjailijakodit, muistelmat, oppaat (ammatit), lausujat, runot, Keuruu -- Jukojärvi

Klikkaa asiasanoja selataksesi muita aineistoja samasta aiheesta.

Kuvaus

Keuruulainen Terttu Rajamäki kertoo kohtaamisistaan runoilija Einari Vuorelan ja kirjailija Laura Sointeen kanssa, kokemuksistaan Vuorelan runojen lausujana ja työstään Vuorelan kirjailijakodin oppaana.

Julkaisija

Keuruun kaupunginkirjasto