Kutomakurssin kronikka Asunnan Riihimäestä 10.1.-10.3.1956

Kyllä siitä kauan puhuttiin, puhuttiin ja puuhattiin,
että Asunnan kylän hiljaiseloon pitäisi saada jotain tohinaa,
jos ei muuta, niin edes kangaspuiden kolinaa.
Vaan monet vaikeudet ja vastukset piti voittaa,
ennen kuin tämä alkajaispäivä koittaa.
Syksystä talven emme saaneet opettajaa,
pätevää ohjaajaa, opin jakajaa.
Kevätpuolla, aivan viime hetkellä, Asunnan talossa
meiltä sulkeutui ovi,
nyt huokaukseen kohos` moni povi,
mihin nyt nämä kurssit turkkaa,
tarvitsemmehan koko tuvan, ei vain tuvan nurkkaa.

Neuvonpitoon kävi naisväki,
-suuri tupa, Riihimäki!
Oisikohan näin yllättäen tilaa teillä,
kun tarpeeks´ aikaisin ei oo lupaa meillä?
Saimme luvan,
haltuumme näin suuren tuvan.
Oppilaita alkuun oli vain viisi, kuusi,
kovin tervetullut oli aina tyttönen uusi.

Emäntä meille tuliaiskahvit keitti,
silloin tällöin iloisen sanan keskusteluun heitti.
Taitaahan sen kaikki muistaa,
että viime vuonna tuli huononlainen sato,
isäntä tuumii, onpas väkeä, meillä on naisista ollutkin melkein kato.

Opettajanamme oli Lempi Naarala,
meitä samoja keskisuomalaisia.
Paljon oli hän kangaspuiden kanssa häärännyt,
monen monet kankaat jo tukille kääräissyt,
siksi olikin hän työssään pätevä,
ahkeruutta vaati, koska oli itsekin näin pätevä.
Kyllä hän osasi langat, värillensä, laadullensa sopivasti loimiin liittää,
osaammeko kyllin häntä kiittää!
Kaiken kukkuraksi vielä raanun laventeli, opetti
ja tämä se kurssin kruunasi.
Usein sanoi hän meille, koettakaapas, tytöt, muistella,
virheetön työ on kaunis katsella,
vaan huolimatta ohjauksiin,
painovirhe joskus pujahti kankaisiin.

Kaikki kurssilaiset tiesi, niin kuin koko väki,
että parhain kutojista oli Taimi Kytömäki.
Niin kuin orava hän kangaspuilla kiikkui,
näppärästi, taitavasti töissään liikkui.
Oppia hän oli saanut monenmoista,
mutta mieli paloi uutta, toista.
Alkuun kutoi hän monen talon Karjalan liinat,
lisäksi pöytäliinat, verhot, pukukangastakin pitkät siimat.
Erikoiskoulutuksen sai hän seinäraanuun,
ilman häntä emme varmaan olis´ saanut.
Koska lopulle kurssin tämä jäi,
pari kutoi kurssiaikaan, loput jälkeenpäin.
Vaikka meillä onkin karkausvuosi nyt,
kuitenkin on Taimi Esterille puhemiehen paitaa kokoon kyhäillyt.

Hokkasen Irma syntymäkotiaan muisti
ja hyvinhän se reki tännepäin luisti.
Pienen kutojan hän toi tähän tohinaan,
oppimaan jo kangaspuiden kolinaan
ja niin hän vain sivutöinään kutoi ison maton,
tuliaisiksi alle oman katon.
Usein myöhään kutojille keitti kahvikultaa,
että väsymyksen poistais´ sulta sekä multa.
Valmiiks´ tuli kauniit pöytäliinat, sekä äidin, että omat,
onhan valmiina jo kodit, avarat ja somat.
Täkänän tekoa hän myöskin veresti,
vanhan emännän ja isännän siihen järjesti.
Toivotamme hänelle onnellista jatkoa,
ettei jälkikudoksissa loimi kovin katkea.

Mukanamme hääräs´ tyttö ahkera, hiljainen,
punaposkinen, nimeltänsä Hanna Koskinen.
Ikkunaverhon ensin pisti puihin,
sitten kävi käsiksi töihin muihin.
Valmistui monenlaiset kaitaliinat,
helmimatto iso, tyynyt, esiliinat.
Paljoa olisimme olleet vailla,
ellei hän olisi ollut niin paljon ”työttömyystyömailla”,
siitä syntyi kaunis ruokaliina,
sitä sitten vuorollansa kutoi kaikki, Raija, Liisa.
Vieläpä kudoksillaan naapuria muisti
ja hyvin hällä sukkula sohvanpeitteessäkin luisti.
Nuori isäntä mielessä varmaan kangasteli,
koska vanhan isännän ja emännän täkänään pujotteli.

Raija Mattila saapui tänne Multian-Keuruun rajamailta
eikä hän ollut näppäryyttä vailla.
Posket punaisina kangaspuilla hääri
ja monenlaiset kankaat kokoon kääri.
Eeva-Liisan kanssa puhalsi hän samaan hiileen
ja joskus tytöille tuli kova kiire,
kun ”piilemä” se kankaassa siirtyi paikasta toiseen,
vaan ei se johtanut suruun moiseen.
Kun pakkanen paukkui, kipeimmin se Raijaan koski,
kotimatkalla häneltä näet paleltui toinen poski.
Kaikki muistamme hänen iloisen naurunsa
ja toivotamme elämälleen onnea.

Kuopus joukossamme oli Ampialan Eeva-Liisa,
”piilemät ja ristilliset” teki kankaisiinsa.
Tyttö oli iloinen, pitkä, hoikka, sorja,
mutta kyllä vain hän kankaistansa kaikki virheet korjaa.
Joka kankaan kutomista hän kyllä opetteli,
mutta mikä kumma, perjantaina kankaansa lopetteli.
Siinä on nähkääs´ taikaa,
kun tulee se onnen aika,
että vihkituoli kangastelee,
niin leskimies hänet sinne taluttelee,
-ja niitä tuli niin kosolti,
että toisillekin jo lupaili.
Metsänneidon täkänäänsä pujotteli
ja lapsenlapsilleen varmaan kertoilee,
-olikohan siitä nyt seitsemänkymmentä
vai seitsemänkymmentä viisi vuotta,
kun olin Riihimäessä kursseilla,
jaa, jaa, ne oli hauskoja aikoja!

Kun oli päästy puolimatkan krouviin,
ilmestyi Liisa Pohjolakin tähän meidän souviin,
vaikka hänellä olikin jo leipätyönsä vakaa,
niin kuka sen takaa,
vaikka ryhtyisi vielä helmenpoimijaksi,
koska näppärästi käsissänsä liikkuu neula, saksi.
Yhtä kätevästi helmin koristeli tyynyn, maton,
rauha, rakkaus viihtyy varmaan alla oman katon.
Rauhallisin mielin työssään hääri,
vähän joka puilta töitä mukaan kääri.
Hänkin tällä jonkun päivän tallustelee
ja loput kankaansa paukuttelee.
Miellyttävä, hiljainen on Liisa-tyttö
ja vain arvata voi, mitä ajatteli,
kun erään poikamiehen turkinhihaan narun pujotteli.

Matkaa alkoi tehdä myöskin Hellin Kalliomäki,
lähtiessään tuumi -suuntana Riihimäki.
Huumorin taakse hän huolensa kätki,
aluksi viikkotolkulla mattopuilla mätki.
Kutoihan hän palan ”ryppyreppiä”
ja aika sulavasti vaihteli täkänän välissä keppiä,
eihän sitä kukaan uskonut ois´,
että ”seitsemän veljestä” tänne ilmestyä vois´.
Hän oli semmoinen seuran syntipukki,
joskus ilmestyi ovesta kuin joulupukki,
tuoden mukanaan kaiteen, lankanyytin,
kiitokseksi piffasivat tytöt pirssikyydin.

Kyllä täällä vietettihin moni hauska hetki,
laskiaisna Tummilahan tehtiin retki.
Siellä nähtiin työn joutuisuutta,
vähän ihmeteltiin tämän oman työmme hitautta.
Ruokatunnilla istuimme ympäri takkaa
ja siinä se aukes´ tarujen vakka,
siinä saatiin hymy suille
ja taas riensimme kiireesti kangaspuille.
Emäntä iloisena virkkoi,
älkää surko, tuleehan tässä kesä,
laittakaa kangasta puuhun
ja kutokaa heinäkuuhun.
Laitetaan joukolla heinät latoon,
toivotaan, että tulee hyvä sato!
Todistuksiakin me odoteltiin
ja numeroistakin tingittiin,
toiset kun pyysivät kymppiä,
niin eikös Taimi yhtätoista!

Julkaisija

Keuruun kaupunginkirjasto